Jullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään tahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja pelokkaalta.
— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin äsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi kotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun on muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään saaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.
— Minun syyni oli… Martti teki oikein… en parempaa kohtelua ansainnutkaan… en ymmärtänyt sinua vielä silloin.
Seurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään. Vakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua rehellisesti silmiin:
— Miltä tuntuu elämä?
— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu vastaus.
— Mikset yritä nousta pientarelle?
— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.
— Jos tehtäisi koe.
— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo ainakin tusinan.