Äiti, ainoani. Muuan uusi Väinämöinen on laulanut minut pois kievarista Taivos-ukon luostariin. Muutto tapahtui tänään ja oli sen kunniaksi muhkea läksiäismusiikki. Sopiihan koettaa asua tätäkin maapallon kohtaa. Ainakin voin vakuuttaa, että täällä ilmansuunnat ovat paikallaan. Idässä on itää niin kauas kuin silmä ja ajatus kannattaa ja lännessä länttä, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä näen. Kunpa sukeltaisi silmään jotakin, joka herättäisi elämän toiveita s.o. leivän toiveita, niin vaihtaisin niihin Sinun tähtesi kaikki Austraaliat ja Intiat. Kiitos viime lähetyksestä. Erittäinkin liinavaatteet olivat tarpeen. Pian kirjoitan enemmän.
Jullu.
Nuori dominikaani.
Makuulle hankkiessa aleni Jullun mieli haikeaksi. Illallinen oli ollut niukka, vuode oli kova, ja ajattelipa elämää ja tulevaisuutta minne käsin tahansa, aina näkyi vain pelkkiä tyhjiä ilmansuuntia. Vasta puoliyön takaa asettuivat mielen mainingit. Ennen heräämistään näki Jullu unissa äitinsä. Äiti ruokki valkoista lintua, lintu lenti unennäkijää kohti.
— Uni ennustaa onnea, virkkoi Jullu aamusella ensi sanoikseen.
Iltapuolella tuli Jonni tervehtimään. Hän oli entistä iloisempi. Ja syystäkin. Keväällä hän jo oli toimittanut jonkun perukirjoituksen ja jonkun kauppakirjan laadinnan ja tänään, juuri ennen Taivos-ukon luo lähtöä, oli häntä pyydetty pesänselvittäjäksi ja huutokaupanpitäjäksi naapurikylään. Se oli hyvä enne ja siihen perusteltiin aluksi Jullun tulevaisuus.
— Voit tehdä kaiken puhtaaksikirjoitustyön, johon minulla ei riitä aikaa, virkkoi Jonni lämpöisesti ja innokkaasti, kunnes ehdin istuttaa sinut asioihin kiinni. Jollen perin erehdy, rupeaa työtä tippumaan riskisti.
Eikä Jonni erehtynytkään, häntä alettiin vetää toimituksesta toiseen, kaikenmoisia luottamustoimia tyrkytettiin hänelle, kaikenmoisia sopimuksia laatimaan haettiin hänet. Milloin vain asianhaarat myöntivät, työnsi hän Jullun sijaisekseen vähäpätöisempiin toimiin, niiden lisäksi sai viimemainittu suorittaakseen melkein kaikki kirjoitustyöt, joten hänen taloudellinen tilansa alkoi seestyä pilvisestä yhä kirkkaammaksi.
Jonnin omassa kehityksessä oli pitäjällä vieriminen tärkeä tekijä. Hän oli näihin saakka ollut tekemisissä vain kirkonkylän nuorien kanssa, hän oli nähnyt ympärillään vain nauruhaluisia tyttöjä ja poikia, käsittänyt hän oli elämää vain sen harjatulta ja pyyhityltä puolelta, nyttemmin joutui hän tekemisiin vakavien pohjavoimien kanssa. Täten hänen elämänsä koulu laajeni ja hän painautui yhä lähemmäksi ympäristönsä juurimultiin imemään niistä vaikutuksia, jotka kehittivät ja kasvattivat häntä käsittämään ihmisiä, jotka hänen ympärillään muodostivat yhteiskunnan. Milloin se oli perintösäännöksen laatiminen, tutisevan vanhuksen puumerkillä varmennettu, joka paljasti hänen eteensä ihmissydämmen sokkelot, milloin kuoleman tapauksen tautta sattunut myllerrys, pesänkirjoituksineen ja huutokauppoineen, joka litisti hänet asianomaisten rintoihin.
Kaikkina vuoden aikoina käytti hän harmaata, kotikankaasta tehtyä pukua ja varsiniekkasaappaita. Retkillään kulki hän mieluummin jalan, talvella hiihtäen, kesällä polkien karjapolkuja ja oikoteitä. Puvusta ja käynnistä saattoi hänet jo kauas tuntea. Hän astui uljaasti, mutta hänen niskansa oli kyyryssä, kuten isänkin, ja tuo ominaisuus, joka vuosien kuluessa kävi yhä huomattavammaksi, loi hänen vartaloonsa erittäin hauskan ja ystävällisen leiman. Vastoin isän kasvojen hipiää oli Jonnin iho valkoinen, silmät olivat suurenpuoleiset ja harmaat, otsa kaareutui kauniisti ylöspäin. Vartalo oli hoikka ja pitkä, mutta kasvot olivat leveähköt, ja kun hän oikein sydämmellisesti nauroi, kuvastui niissä lämpöisen ja myötätunteellisen sielun jokainen piirre.