— Olen velassa kievariin puolen kuun ruuan ja vuokran.
— Selvitään velat pois.
He kääntyivät yhdessä kievaria kohti. Pari tuntia myöhemmin istui Jullu, Jonnin lähdettyä kotiinsa, Taivos-ukon tuvassa, jonne vasaran naputus läkkilevyä vastaan kuului viereisestä työpajasta. Ensimmäinen innostus uuden taipaleen alkamiseen oli jäähtynyt ja vaihtunut mielenmasennukseksi, joka itse asiassa oli astutusta askeleesta johtunut katumus. Muutto oli tapahtunut pikaan kuin takin yllevetäminen, seurauksia punnitsematta ja harkitsematta. Voiko hän kestää kauan luostarissaan, tovereina poikkijalkainen pöytä, rähjä tuoli, laatikoille kyhätty makuusija ja kaiken kukkuroiksi jörömäinen ukko mauttomine viisauksineen. Eiköhän olisi sittekin ollut viisainta pysyä kievarin vinttikamarissa? Eiköhän? Eiköhän?
Mielenmasennukseen sekausi padan ja peltien rämpytys, jonka Jullu oli vielä kuulevinaan. Heidät oli rämpytetty kievarista. Porstuassa alkoi äkkiä kuulua padan ja pellin räminä, kun he, kapsäkki kummallakin kädessä, astuivat rappuja alas. He pysähtyivät pihalla, molempia nauratti. Kohotettuaan hattua rämpyttäjiin päin, jatkoivat he matkaansa.
Jos kievarilaiset hyvinkin arvasivat, että hän jonakin iltana saapuu kiltisti ja entistään nöyrtyneempänä takaisin heidän hyväiltäväkseen ja potkittavakseen. Hän oli molempiin tottunut. Viimemainittua kokiessa hän jo etukäteen nautti hyvityksestä, joka seurasi yhtä säntilleen kuin aamu iltaa.
Kestääkö hän, tummunut mies, luostarissaan, kun se kalvava ja kirvelevä nousee rintaan, mieleen, sydämmeen, kun se kohoo ja tuhoo kaikki kauniit aikeet ja päätökset ja ajaa hänet hakemaan iloa ja unhoitusta pikarin pohjasta. Kestääkö hän?
Hän oli raukka, suuri raukka, mutta hänellä oli salaisuus, yksi ainoa salaisuus. Ja se oli meri. Mertä oli hän rakastanut, merimieheksi kuvitellut tulevansa, vesiä kulkemaan, vieraita maita, vieraita kansoja ja kaupunkeja näkemään. Mutta ratkaisevana hetkenä puuttui häneltä ryhti, kun äiti, jonka ainoa veli oli hukkunut haaksirikkoon ja joka tunsi kuoleman kauhun mertä ja merimiehen ammattia kohtaan, kirjoitti että jos minua rakastat, jätä menemättä. Hän jäi maalle, kokeili apteekkioppilaana, rautatien harjoittelijana, kirjanpitäjänä, mutta aina sekautui hänen elämäänsä merirakkaus, hänen meritautinsa ja se kiehautti hänet tarttumaan lasiin, ja silloin hän noitui, syljeskeli ja kirosi koko maailmaa ja erittäinkin apteekkeja, rautateitä ja konttooreja. Ne vuorostaan maksoivat kaiken takaisin kukkuramitoin, ja työnsivät hänet ensin käräjäkirjuriksi ja vihdoin kievarin elätiksi, jossa asemassa hän koki koiran hyväilyt ja koiran potkut.
Kaikki oli hän menettänyt, paitsi äidin. Ja kukaan muu kuin äiti, ei tietänyt hänen salaisuuttaan.
Äiti! Äiti!
Äkkiä tuntui kuin seisoisi äiti hänen edessään, lempeine ja rakastavine katseineen. Lemmen lisäksi uhkui katseesta sydämmellinen ilo, ilo semmoinen että se pani Jullun hymyilemään, jopa ääneen nauramaan. Ennenkuin iloinen mieli ehti palaa loppuun, haki Jullu kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti seuraavat rivit: