— Kauanko olette ollut nykyisessä paikassanne?
— Kohta kolme vuotta. Kun Herra armahtaisi ja ottaisi pois.
Jonnia ahdisti yhä tuskallisemmin. Kolme vuotta moisessa tilassa, kolme vuotta jokapäiväistä kidutusta ja ruumiillisen hoidon puutetta.
— Onko teillä ollut aina näin kurjaa?
Kysymys heräsi aivan tehottomasti ja Jonni vähän sävähti, kun oli sen lausunut.
Hiskia käänsi tuokioksi päänsä seinään käsin.
— Eihän näin köyhissä voi olla parempaa hoitoa, vastasi hän sitten, hilliten liikutustaan ja katsellen Jonnia lapsellisen uteliaasti. Huutolaiset lykätään vähimmän vaativalle, köyhä, jolla on markan puute, vaatii vähimmän. Hyviä ihmisiä ovat tämän torpan väet. Mutta te olette aivan äitinne näköinen. Sanovat teidän käyneen korkeat koulut, mutta ette välittänyt tulla herraksi. Aivan teillä on äitinne otsa ja silmätkin, mutta niskanne muistuttaa isäänne.
Koetan tehdä jotakin teidän hyväksenne.
Pää kääntyi jälleen seinään käsin.
— Meistä on kunnalle ja ihmisille vain vastusta. Kävi sisko-vainajani poika kievarin puheilla, mutta ei kuulu riittävän maksaa enemmän. Kunnalla on paljo menoja, huutolaisia liiaksikin.