— Sano tuo kerta vielä.
— Kyllä sanon. En ole häpeän kelkassa lähtenyt, lähdin omasta halustani.
Jonnin ääni alkoi jo varmentua. Outo sointu katosi ja sen mukana väristyksetkin.
— Miten? Kuulinko oikein? Eikö sinun tekojasi määrää kukaan muu kuin sinä itse?
— Ei näin tärkeässä asiassa. Eihän minulla ole koskaan ollut intoa lukumieheksi. Monesti olen sen sanonut, mutta sanojani ei ole otettu huomioon.
— Ne eivät ole olleet huomion arvoisia.
— Mutta onhan kysymyksessä koko minun elämäni, tulevaisuuteni ja…
— Niin juuri onkin. Ja ne ovat niin tärkeitä kysymyksiä, ettei riitä yksin se, että sinä pohdit niitä, vaan niitä pohtii eräs toinenkin. Arvaahan kuka?
Itse olen lähinnä itseäni.
— Hauskaa kuulla, erinomaisen hauskaa. Et ole kenenkään nenästä vedettävä, et varsinkaan isäsi, joka on tollo talonpoika.