Ei ole ansiota, vastasi Jonni, joka oli jonkinlaisessa masennuksen tilassa.
Taasen olivat he vaiti.
— Eliina, ethän ole loukkaantunut?
— Miksikä olisin? Miten saatat semmoista kysyä?
— En tiedä, miten sattui mieleeni. Eihän meidän välillämme ole ollut..
— Ei tietystikään ole ollut, keskeytti tyttö, ponnistaen viimeiset voimansa.
— Voidaan hyvin.
— Voidaan hyvin.
Eliinan käsi vapisi tuntuvasti hyvästelyssään Jonnia, nopeasti läksi hän jatkamaan matkaansa. Vasta ennätettyään koivikon takaiselle aholle, istahti hän kannolle ja kätki kasvot käsiinsä.
Tämän tapaamisen jälestä kuvastui Jonnin silmien eteen usein pienet, lapsekkaat ja surun kaivertamat kasvot, ja silloin hän aina tunsi jotakin viiltävää ja vihlovaa sydämmessään. Eliinan äänessä, vaikka siinä oli kuuluvinaan entinen väre, joka oli hauska kuin haavanlehtien lipatus, särähti jotakin särkynyttä, lausuessaan erotessa helakasti ja iloisesti: voidaan hyvin.