Kahdentoista vanhasta saakka oli Impi asunut enimmäkseen setänsä, rakennusmestarin ja vanhanpojan luona Helsingissä, pistäytyen vain joskus kesäisin viikoksi ja kahdeksi kotiinsa Suursalmeen. Hän oli käynyt tyttökoulun, osasi nauraa viehättävästi, oli lukenut uudempaa kirjallisuutta ja käynyt teattereissa ja konserteissa ja niistä kaikista kykeni hän puhelemaan kevyesti ja vilkkaasti, kuten hienomman kasvatuksen saanut ainakin. Teaatteri varsinkin kuului Immen maailmaan, näytelmistä kertoessaan hän aina vilkastui ylimmilleen. Hän tunsi näyttelijät henkilöllisestikin yksityispiirteitä myöten ja tiesi kertoa heidän elämänsä valoista ja varjoista, kaikki uutta Jonnille, jonka maalaisveri oli viehtynyt pelkkiin jokapäiväisyyksiin.
Usein lausui Impi kohtauksia »Saiturista», »Kavaluudesta ja rakkaudesta», »Hamletista» ja muista klassillisista näytelmistä. Jonni, joka teatterialalla oli outo ja melkein muokkaamaton, nautti Immen esityksistä, äänensoinnusta ja kasvojen ilmeestä, kuten hurmautunut ainakin. Joku kohta oli mainiosti osattu, jonkun esittäminen oli kerrassaan suuremmoista, joku värähytteli sydäntä j.n.e.
Toisin kerroin johtui Impi puhelemaan suuren maailman henkilöistä. Nekin vähät, mitä kertoja tiesi, olivat kylliksi Jonnille, jonka huomio aina oli kiintynyt pieniin ja vähäpätöisiin, hän ahmi ne erinomaisina makupaloina, kutistuen mitä ahmiessaan maalaispojaksi, joka heinäsirkan tavoin ponnistelee ylös luulotellen jo nousevansa korkeuksiin pääskyn rinnalle.
Mutta mitättömyyden tunne piinasi vain Immen läheisyydessä, etäämpänä ollessa kukkivat ajatuksissa koreammat kuvat. Suursalmen suku oli kenties kunnan mahtavin ja siihen sukuun liittyen astui Jonni portaille, jotka johtivat suorastaan valtaan ja rikkauteen. Se oli hurmauksen päivänpaisteinen puoli.
Suursalmelaisistakin oli nuorien lähenteleminen mieleistä, sillä kaislalaisetkin kuuluivat arvokkaimpien parveen ja Jonni oli sitäpaitsi huomattu nousukas, joka kaikesta päättäen anastaa piankin johtavan aseman pitäjän mahtimiesten joukossa.
— Se naiminen sopii kuin peukalo piippuun, virkkoi Suursalmen isäntä emännälleen, kun nuorien välit alkoivat käydä ilmi.
Sopivaisuutta lisäsi vielä sekin asianhaara, kun Jonni oli innostunut talonpojaksi, mutta Immen veli Alpo sitävastoin mieli liikemieheksi. Sedän menestys ehkä he vaikuttanut Alpoon, joka suunnitteli suuria, pääsemättä kuitenkaan suunnitelmiinsa käsiksi. Vihdoin äilähti hänen päähänsä ruveta kirkonkylään kauppiaaksi, äilähdys, joka oli helppo toteuttaa hänen varoissaan olevalle miehelle. Kauppiaita löytyi kirkonkylässä entiseltään jo kolmekin, mutta ne olivat kaikki vähäväkisiä ja liiaksi pelkureita, ryhtyäkseen suurempiin yrityksiin. Niiltä puuttui ammattiveri ja ne myivät kehnoa tavaraa korkeista hinnoista, siten ehkäisten liikkeidensä vaurastumisen. Alpo punnitsi kaikkia noita asianhaaroja, johtuen tulokseen, että kirkonkylään sopi perustaa suuri kauppa, jossa myydään paljo ja siis voitetaankin paljo, vaikka tavaran laatu onkin parempi ja hinnat kohtuullisemmat.
Toinenkin tuuma iti ilmoille kauppaliikkeen perustamisen kera. Se oli meijerihomma, ja se lupasi kultaa ja hopeata kukkuramitoin, sillä kirkonkylä oli melko suuri ja lähikylistäkin voitiin ostaa maitoja meijeriin. Siihen yritykseen onnistuttiin kietoa Jonnikin, vaikka homma sellaisenaan ei lainkaan häntä miellyttänyt Hyötyä muiden kustannuksella oli kuitenkin kaiken pohjana, vaikka sitä voitiin silata yhteishyvän kissankullalla ja väittää, että meijeriliike nostaa karjanhoidon ja parannettu karjanhoito taasen vie eteenpäin maanviljelystä j.n.e.
Kuitenkin antoi Jonni kietoa itsensä yritykseen. Hän otti isältään useita tuhansia meijerihommaa varten, hän kävi taloissa, torpeissa ja jopa mökeissäkin hankkimassa maitositoumuksia, ja hän juuri viritti innon homman eduksi. Näillä matkoillaan tapasi hän odottamattaan Eliinan. Tyttö tuli häntä vastaan viidakon polulla, kumpikaan ei enää voinut sivuuttaa toisiaan. Lyhyen silmänräpäyksen seisoivat he äänettöminä. Tytön kasvot näyttivät ensi silmäyksellä surun kalvettamilta, mutta samassa ne jo ilostuivat ja vilkastuivat.
— Toivotan onnea, virkkoi hän kevyen iloisesti.