— On yleensä, mutta joskus kaivelee ikävä. Luulen sentään että se kaivelee, asuupa missä tahansa.
Viimeisiä sanoja lausuessaan näytti Impi rakastettavalta. Kasvojen kaipaava ilme ja surumielinen ääni oli todellista ja luonnollista. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen aikaa. Todelliseen ja luonnolliseen sekaantui heti jotakin vierasta, joka teki teatterimaisen vaikutuksen. Oli vaikea eroittaa, mikä ele ja värähdys oli mitäkin lajia, mutta kaikki ne yhdessä vaikuttivat, että Jonni syttyi yhä kuumempaan paloon.
Tuon tuostaki ajautuivat he yhteen, nauraakseen vähäpätöisille seikoille ja loruillakseen tyhjiä. Mutta jota useammin he yhättivät, sitä lemmekkäämpää kieltä alkoivat molempien silmäykset puhua, sitä hillittömämmin hurmaus kiehui. Sydän yön tienoissa se purkihe. He olivat tanssineet ja juoneet lempeä toistensa silmäyksistä ja ties miten he olivat tulleet jäähdyttelemään puolihämärään huoneeseen, joka oikeastaan kuulu tarjoilijain rauhoitettuun piiriin. Siellä Jonni äkkiä otti Immen syliinsä, suuteli häntä rajusti ja virkkoi.
— Minä rakastan sinua. Oi Jumala, minä rakastan sinua.
Impi teki heikkoa vastarintaa, mutta Jonni suuteli häntä yhä ja toisti:
— Minä rakastan sinua. Oi Jumalani, minä rakastan sinua.
— Minäkin rakastan sinua, kuiskasi Impi, irrottaen itsensä ja kiirehtäen pakoon.
Häistä palattua oli Jonnin mieli omituinen, oli kuin vieras omalle itselleen, ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt sekavaa ja pyörryttävää unta jolle ei vastinetta löytynyt todellisuudessa. Henkilöt toimivat kuin satunäytelmässä, äkkiä ilmeten ja äkkiä taas häviten. Mutta kun satunäytelmä loihti silmien eteen posliinivalkoisen kaulan, pitkät silmäripset ja hempeyttä uhkuvan vartalon, silloin ei se enää ollutkaan unikuva, vaan todellisuus, pätevä ja ihmeellinen todellisuus. Hän oli rakastunut Suursalmen Impeen, pitäjän kauniimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, rakastunut hurjasti, kuin tuli liekkeihinsä, koski kuohuihinsa.
Häiden jälestä kirjoitti Impi Jonnille; isä ja veikko menevät huomenna hautajaisiin, äiti ja minä jaamme kotiin. Tule luokseni. Sinä olet vuoren haltia, minä olen linnavankisi. Tule sanomaan, että rakastat minua, muuten itken sydämmeni ilot mustiksi suruiksi, itken aamunkoiton sammuksiin.
Jonni meni. Tästä käynnistä saakka värittyivät mielikuvat entisestään toisenlaisiksi. Niihin kasvoi huikaisevampaa sineä. Hän oli tähän saakka elänyt aivan sydänmaalaisen elämää, hän oli happautunut ja maalaistunut karkeaksi, eikä hänen mielensä kyennyt milloinkaan nousemaan korkeammille töyräille katselemaan sieltä laaksojen elämää. Mutta Impi ikäänkuin olennollaan johti nuo töyränteet esiin ja nosti hänet niiden huipuille. Immen seurassa tuntui hänen asemansa kunnallisien harrastuksien vaunuhevosena, nuorison kasvattajana ja maailmanparantajana hiukan naurettavalta. Olla jotakin, soitti houkuttelevaa säveltään hänen korviinsa tuon vanhan sijaan: tehdä jotakin.