— Minä käyn saatolle.
Impi sitoi huivin päähänsä ja lähti saattelemaan. Kävellessä keveni hänen mielensä, hän vilkastui puhelemaan kesällä nauttimistaan riemuista, Alpon naimahommista ja muistakin päivän tapahtumista. Siten kulkivat he kesäpolkuja ja oikoteitä ja saapuivat maantielle, jossa oli määrä erota. Hyvästellessä rupesi Impi, vallattomasti nauraen, äkkiä juoksemaan Jonnin ympäri.
— Toivon ettet kasva enää, kun olet niin suuri. Otahan kiinni, koetahan ottaa. Ei, minä otan kiinni ja sinä juokset. No, koetetaan pian. Olin tyttökoulun paras juoksija.
Jonni oli juoksevinaan, Impi pysyttelihe melkein tasalla, mutta sitte ensimainittu rupesi oikein toden takaa harppailemaan ja takaa-ajaja jäi kuin seisomaan.
— Jonni, hyi, elä ole häijy, huuteli Impi, välimatkan kasvaessa nopeaan.
Huudettu pyörtihe takaisin, nauraen remakasti.
— Paha poika, pelkäsin että eroot hyvästiä sanomatta.
Jonni suuteli häntä, tietämättä että se kerta oli viimeinen.
— Hyvästi. Sitte sunnuntaina…
— Hyvästi. Sitte sunnuntaina…