Seurasi äänettömyys. Impi toivoi Jonnin lausuvan heitä puoltavan sanan, Jonni taasen olisi riemuinnut, jos Impi olisi ilmaissut pienimmänkin myötätunnon raskaan työn tekijöitä kohtaan. Kumpikin odotti turhaan. Heidän välilleen tuntui muodostuvan laaja selkä, joka kasvoi ja suureni jokaisena silmänräpäyksenä, joka kului. Immen huomio oli kiintynyt tapahtuman kuoreen eli torpparien esiintymistapaan, Jonni katsoi syihin ja punnitsi tapahtumaa niiden mukaan.
Naisen herkällä sielulla vainusi Impi Jonnin ajatuksien värin ja sen vainuttuaan virkkoi hän hellällä äänenpainolla:
— Rakkaani, sano olemmeko me kokonaan väärässä ja he kokonaan oikeassa.
Minun on vaikea ymmärtää tämmöisiä asioita.
— Ja minun vielä vaikeampi ruveta tuomariksi.
— Mutta sydämmesi, mitä sanoo sydämmesi?
Asettuu torpparien puolelle.
Immeltä pääsi huudahdus ja hänen silmänsä, jotka viime tuokiona jo olivat kirkastuneet, kyyneltyivät jälleen.
— Hämmästytät minua. Loukkasivat niin raa’asti isää, äitiä ja minuakin, vaikka en ole ikinä kylmää sanaa heille lausunut. Tämmöisiä asioita on vaikea ymmärtääkseni. Ethän toki ikävysty minuun? Rakastathan minua? Rakastathan?
— Rakastan, myönsi Jonni kuiskaten, mutta tuon myönnettyään vaipui hän äänettömyyteen eikä Impikään enää puhunut monta sanaa.
Jonni tunsi mielensä painuvan raskaaksi, teetä juotuaan nousi hän lähtemään.