— Enkä minä ymmärrä teitä. Haluatte myydä Seppolan, minä haluan ostaa sen. Asia on selvä ja suora kuin etusormi.
Kievari vaikeni.
— Etkä osta voitonkaupalla.
— Annan miehensanan, en osta voitoikseni.
Taasen äänettömyys.
— Tulehan huomenna kerta toinen, mietin sillä aikaa asiaa.
Seuraavana huomenna samat epäilykset, samat sananvaihdot, mutta ne päättyivät siten, että setelit luettiin pöytään ja kauppakirja allekirjoitettiin.
Illalla oli raitis pakkanen, oli kuutamo ja tähdet. Jonni hiihti Jullun luota kotiinsa. Kaislan pelloille jouduttuaan hän äkkiä pysähtyi, joku tuuma lennähti hänen ajatuksiinsa, hän aprikoi tuokion, hän katseli kuun etäisyyttä metsänrannasta, sitten hän naurahti ääneen ja alkoi samassa painaltaa tummaa metsää kohti. Tuimasti polki suksi norojen niskoja ja metsän aukeamia, polki puolituntisen, polki toisenkin, ja jopa törmäsi vastaan tanhua ja talo. Jonni asetti suksensa luhtirakennuksen seinämälle ja asteli tanhuan polkua taloa kohti. Astuessaan kuuli hän naisääniä, jotka lähenivät navetan puolelta. Kaksi naista kantoi suurempaa maitoastiaa, kolmas asteli jälemmässä pienemmän astian kera ja sillä kolmannella oli toisessa kädessä soihtu. Ja vaaleat hiukset sillä oli ja lapsekkaat kasvot. Niitä oli Jonni viimeaikoina katsellut usein. Noiden kahden, jotka puhelivat ääneen ja nauroivat, huomaamatta outoa kuulijaa, antoi hän mennä rappuja ylös, sitte hän kiirehti vaaleatukkaista vastaan.
— Eliina, hyvää iltaa.
Hämmästyi vaaleatukkainen pahanpäiväisesti, hämmästyi jotta maitoastia kallistui arveluttavasti. Oli luullut vastaantulijaa veljekseen.