— Elä kaada maitoa maahan. Ole järkevä.
Nauraen asteli Jonni tytön jälessä taloon.
Pohdittiin isän ja veljen kanssa kunnallisista ja taloudellisista kysymyksistä. Tunti kului pian, kului toinenkin. Eliina toi teetä, mutta katosi pian. Isäkin poistui nuoremman pojan kera, Jonnin seuroiksi jäi vain Antti, vanhin poika, mutta Eliina ei sittekään ilmaantunut. Vierailijaa alkoi epävarmuus pyöräytellä. Miksi ei tyttö lopultakaan tullut hänen kanssaan naurelemaan? Entä jos ei voinutkaan tulla. Entä jos ei ollutkaan enää tallessa nauruja hänen varalleen. Jos olikin halla niittänyt naurut silloin, kuin veren leikit viettelivät hänet juoksemaan toisen tytön jälessä.
Epävarmuuden kasvaessa riensi aika, kuu alkoi aleta metsän rantaa kohti, Jonnin täytyi ruveta ajattelemaan paluuta. Ennen lähtöään hän vielä teki lyhyet laskut, joiden pätevyyttä hän tahtoi kokea, ennenkuin tyhjintoimin lähti takaisin kirkonkylää kohti.
— Onko sinulla suksivoidetta? kysyi hän vilkkaasti Antilta.
— On, vastasi Antti, ja he menivät yhdessä luhtirakennukseen päin.
— Käyn sanomassa Eliinalle hyvästit, virkkoi Jonni pyörtäen sivakasti takaisin. Pyyhkielehän sillä aikaa…
Jonni oli laskenut oikein. Avattuaan kamarin näki hän Eliinan istuvan Antin äskeisellä sijalla, näkyi johon näkyi tanhua ja tanhuan polku, joka vei luhtirakennukseen. Eliina säpsähti Jonnin astuessa sisään. He katsoivat toisiinsa, mutta kumpainenkaan ei kiirehtänyt alottamaan puhelua. Jonnin valtasi omituinen häiriö, leikkisät sanat, jotka hänellä olivat valmiina, tahkoutuivat kurkkuun. Jotakin lausuakseen hän sitte virkkoi:
— Sinua ei näkynyt jouluna arpajaisissa. Minä en ainakaan nähnyt.
— Ja sitäkö nyt tulit muistuttamaan?