Jonni jäi sanattomaksi. Surun kaivertamat kasvot vaikuttivat häiritsevästi.
— Olet tänä iltana pikkuisen myrkyllinen, mutta minä annan sinulle anteeksi.
— Minäkö anteeksiantoa tarvitsen? Eliinan ääni kuului suuttuneelta ja katkeralta.
— Ei, minä sitä tarvitsen. Sinulla on syytä olla myrkyllinen. Olen menetellyt kehnosti, mutta otahan toki huomioon, että minä nyt kadun ja pyydän anteeksi.
Se oli veren leikkiä ja se opetti minulle, miten paljo sinua rakastan.
— Kävit siis rakkauskoulun.
— Aivan alusta loppuun, vastasi Jonni, ollen huomaamatta sanojen pistelijäisyyttä. Ja jollen olisi oppinut tuntemaan eroa hurmauksen ja rakkauden välillä, en totisesti seisoisi nyt edessäsi armoa pyytelemässä. Eliina, minä tiedän että rakastat minua.
— Mistä sen tiedät?
— Tunnen sen. Katsohan minun silmiini. Et voi. Silmäyksesi ilmaisisi sinut.
Tyttö rupesi nyyhkyttämään. Jonni asettui hänen viereensä, puheli kuiskaellen jotakin ja mainitsi tuostakin Seppolaa.