Martti jätti jälkeensä aukon, joka ei hevin täyttynyt. Jonni varsinkin tunsi monesti itsensä avuttomaksi, tottunut kun oli kaikissa tärkeimmissä töissä mukaantumaan renkinsä esityksiin. Martin sijainen, Manu nimeltään, oli pehmytluonteinen, sitkeä työntekijä, mutta henkisesti kokonaan alaikäinen sekä semmoisena opastettava ja melkein kädestä ohjattava. Nuo ominaisuudet, vaikka vähemmän hauskat, alkoivat Seppolan yksinäisyydessä vähä vähältä huvittaa Jonnia, joka johdettavan asemasta nyt keikahti johtajan ja opastajan asemaan. Tähän saakka oli kaikki työt tehty Martin vastuusen, mutta tästä puoleen ne tehtiin isännän laskuun. Kävi työ näin tai noin, aina oli Manu yhtä pehmeätuulinen, yhtä harras ja tyytyväinen, jotta Jonnin toisinaan kävi oikein kateeksi miehen pehmeä luonne.
Naisapulainenkin heillä oli veres. Omavaltainen Naimi tuli Seppolaan Eliinan avuksi, milloin häntä huvitti ja lähti taasen toviksi kotiinsa, kun häntä niin huvitti, ja siitä sukeusi talouskomennon koneistossa ratina, jota ei voitu vaiettaa muuten, kuin vakituisen apulaisen hankkimisella. Kaislan emännän välityksellä onnistui valinta hyvin. Tyttö, Silja, oli iloinen kuin västäräkki kynnöksellä, vaikka oli kovia kokenut äitipuolen komennossa. Ja niin kirkassilmäinen, ettei sille voinut syyn sattuessa edes harmistuakaan.
— Silja, sanohan yksi asia, virkkoi Jonni, kun tyttö Eliinan kera leipoi joululeipiä.
— Sanon kaksi ja kolmannen kaupanpäälliseksi.
— Oletko milloinkaan itkenyt?
— Minäkö itkenyt? Sepä kysymys.
— Niin, muistatko milloinkaan itkeneesi?
— Malttakaahan kun muistuttelen. Jo muistan. Itkin minä kerran.
— Mutta siitä lie enemmän kuin eilispäivä.
— Siitä on vuosia ainakin sen verran, kuin kädessäni on sormia.