— Tunnen että kuolen.
— Elä ajattele sitä nyt, pyysi Eliina ja Kaislan emäntä, joka viivähti yhä olemaan sairaan poikansa luona.
— Kuolema kauhistuttaa.
Ja se kauhistutti häntä. Toipumisen ensiaikoina ajatteli hän sitä lyhyemmin ja satunnaisemmin, mutta ajun virketessä ja voimien palatessa ryntäsi kuoleman tunne lujemmin ajatuksiin. Ja sen rynnätessä tuli sen keralla kerran semmoinen silmänräpäys, jolloin kuoleman takaa ammotti kauhistuttava tyhjyys, pimeys, pohjattomuus. Teosoofiset mietelmät olivat olleet Jonnin lemmikkejä nuorukaisvuosista saakka ja nyt, kuoleman tunteen ahdistaessa, koetti hän turvautua entisiin lemmikkimietelmiinsä. Kuolema oli niiden mukaan vain yksi kehityksen askel täydellisempää kohti, alkuideaa kohti, johon sielu lopulta sulautuu monen inkarnatsioonin kautta. Mutta mikähän inkarnatsiooni oli hänen ensimmäisensä? Joka solmutta sulaisi jatkoksi hänen puuhilleen Seppolan viljelijänä ja kunnallisien edistyspyrintöjen harrastajana. Kuoleman tunteen ahdistaessa ei kysymys lainkaan tuntunut naurettavalta, päinvastoin. Elämä tämän elämän jälestä eli ensimmäinen inkarnatsiooni, toinen, kymmenes ja sadas inkarnatsiooni. Ja sitte? Alkuidea, maailman sielu, kaiken kaikkeus eli Jumala itse. Minkämoinen maailman sielu. Suuri ja mahtava, täydellinen ja käsittämätön. Ja kylmä! Niin kylmä, että sielua ja ruumista väristi sitä ajatellessakin. Terveyden tilassa järkeilevä mieli teki maailman sielusta eli alkuideasta (sitä yhtä hyvällä syyllä saattoi kutsua loppuideaksikin) vain piirteettömän oletuksen ja käsitteen sekä tyytyi siihen kylmään pelastukseen, jonka se tarjosi, ja sen se teki tuntematta mitään pelastuksen tarvetta. Siinä syy, miksi se tyydytti. Mutta kuoleman kauhistaessa ei alkuidea avaunutkaan pelastavaa syliä, järjen rakentamana piirteettömänä oletuksena katseli se välinpitämättömästi sairaan tuskia ja sielun riehuja jossakin kaukana, äärettömän kaukana. Huutoon: »auta, pelasta», esitti se inkarnatsioonejaan, ja kun Jonni toden teolla yritti niihin tarttua, huomasi hän kauhukseen, että se mikä terveenä ollen ja pelastuksen tarvetta tuntematta tyydyttää järkeilevää mieltä, se voikin ahdistuksien ilmoissa tuntua narrin peliltä ja sokean tanssilta kuilun partaalla. Tuskan hetkenä työnsi alkuidea hänet kylmästi luotaan ja hän painui inkarnatsiooneineen johonkin tyhjään, pimeään, pohjattomaan.
— Olen hukassa. Oi Jumala, auta, auta.
Silloin pimeydessä näkyi valopilkku, joka suureni suurenemistaan ja läheni häntä niin lähelle, että hän saattoi eroittaa ristiinnaulitun lempeän silmäyksen ja kuulla hänen äänensä: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani.
Mitä riemua tunsikaan sydän, joka vielä äsken vapisi ja voivotteli pimeässä, kylmässä ja pohjattomuudessa, kuullessaan galilealaisen lempeän äänen: minä olen tie, totuus ja elämä. Mitä rauhaa ja tyyntymystä tunsikaan tuskien repimä mieli, kun ristiinnaulittu riensi vastaan, tyynnyttäen myrskyt ja tarjoten elämää juuri silloin, kun kaikkialla muualla ammottivat kuoleman kauhut, epäilykset, toivottomuus.
— Ei kuolema enää kauhista.
Eikä se kauhistanutkaan. Se suli elämään, niinkuin aamu sulautuu yöhön, kukka korteen, aalto rantaan. Eikä siinä värjöttänyt pimeys, toivottomuus, ahdistus, epäilys eikä pelko. Ne olivat järjen rakentelemien ja inkarnatsioonien kera halenneet kuin tyhjät kuplat ja hukkuneet omiin pohjattomuuksiinsa ja syvyyksiinsä. Ja niiden sijaan oli tullut ristiinnaulitun lempeä katse, lempeä ääni, lempeä syli — —
Viimeisien keväthankien riutuessa norojen pohjista ja sokkeloista jätti Jonni tautivuoteen. Seppolan vainiot hymyilivät hänelle tuttua hymyilyään ja tuuli kohahteli tuvantakaisessa metsässä vanhaan nuottiinsa.