Tyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä. Tytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinen vasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinen vetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinen toveri.
Heidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellon pientareet ja karjaha'an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeita retkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä ja ihmeen sopiva kelkkamäeksi.
Lukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntui vapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli ja jylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäki sattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensä monituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellavia tai kutoi sukkaa.
Renkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muuten ilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukava telmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsella liekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuista höylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroita omiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun ei tarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kaluja esteenä.
Renkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon. Siellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannut uneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassa ja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloin ominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia ja näkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta, alkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemmin piirtein.
Musti, viisas eläin, oli silloin hiljaa. Katsoa tuijotti osanottavaisesti Irkkua silmiin ja painaen leukaansa tämän polveen — aivan kuin olisi seurannut samoja ajatuksia, nähnyt samoja kuvia ja näköaloja.
Kerran mietti Irkku tavallista kauemmin. Se oli eräänä lauantai-ehtoona. Taivaan tähtivyöhyt oli loistavan kaunis, liekit olivat takassa jo osaksi hälvenneet. Liisa kiersi sukkalankaa, Matti paikkaili heinähäkkien liisteitä ja Musti makasi liikahtamatta, leuka painettuna Irkun polveen. Pimeä puoli tupaa näytti salaperäiseltä… Matin varjo oli suuri kuin jättiläinen.
— Irkku, lausui Liisa, hiljentäen kehruuta ja katsoen lastuläjälle päin.
— No mitä?
— Ei mitään. Minä vaan luulin, että sinä nukuit.