— Veli ei taida kehuttavasti osata ruotsinkieltä.
— En osaa, enkä tahdokaan osata. Se on liian hienoa mökin pojalle.
— Tyynny veikkonen, sopersi lukkari salaa korvaani. Näethän että olemme alakynnessä. Noita on kolme.
— Olkoon vaikka kolmekymmentä. Näethän sitä paitse, että nimismies jo hankkii nukkumaan.
Väkäpuhe sammui kuitenkin suuremmatta kolinatta ja entinen puolivirallinen ystävyys pääsi voitolle. Nimismiehen uneliaisuus tarttui lukkariin ja hänenkin päänsä vaipui sohvan kulmalle. Kolmesin pidimme pitoja puoliyöhön asti.
— Ja nyt, hyvät veikot, virkoin minä, nousten seisomaan, nyt juokaamme lähtömalja ja laulakaamme:
Näin on häitä häilättihin, Näin on häitä juotiin, Lopuss' ei viel'…
— Renttulauluja, virkkoi oluenpanija riidanhaluisesti, mongolein raakamaisia renkutuksia.
— Mitä, häh? Mitä mäkiset, kaljaseppä?
Tuuppasin hänet kumoon tuolineen. Hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta riidanhaluinen kuin oli, niin järnäili yhä vielä riitaa.