Hain käteeni hattuni ja keppini. Lukkarin olisin tuonut mielisti kanssani pois, mutta en saanut pontta hänen jäseniinsä. Hän loikoi sohvalla onnellisen näköisenä, hyräillen Ambrosiuksen kiitosvirttä.
Tulin ulos ja astelin kotia kohden, päätellen että oli viimeinen kerta kuin kävin ruotsikkojen kekkereissä. Aina kerskuilevat suuresta sivistyksestään, niinkuin mistäkin Sammosta, halveksivat minua, vaikka teen osaltani työtä kuin höyryveturi.
Koulun pihalla keksi silmäni kolme sikaa tonkimassa karviaispensaiden juuria. Tiesi miten olivat päässeet aidan lävitse…
— Tiehenne täältä… huis kotiinne…
Juoksutin siat portista ulos aika luikua ja heitin erästä mustaa veitikkaa, joka yritti takaisin koukkuilemaan, kepillä kinttuihin. Sika kiljahti, pelättäen siten erään huviseuran, joka palasi joltakin venematkalta ja jossa enimmäkseen oli vanhoja piikoja ja niiden maitosuita suosikkeja.
Saatuani unesta kiinni, nukuin kauan. Herätessäni oli aurinko jo korkealla ja kahvi oli kylmää kuten tavallisesti ainakin.
— … Huomenta! Älä pahastu vaikka tulen näin…
Nahkuri se oli, joka raskain askelin kävi sänkyäni kohden.
— Ei tee mitään. Hae savuja ja istu.
Vältin katsoa häntä silmiin.