— No niin, valeeksi Sulimakin niitä väitti. Etkö käy meillä, siellä on vähän himphamppua…
— Tilikirjoissako?
— Niin.
Lähdimme käymään. Suliman kuva päilyi silmissäni kokonaan uuden valon ympäröimänä. Rupesin poimimaan menneisyydestä yhtä ja toista, joka herätti uudenlaisia tunteita sydämmessäni. Sain saaliiksi monta kultajyvää, joita tähän saakka olin pitänyt arvottomina hiekkakiteinä — kuten narri ainakin. Moni katse juolahti äkkiä muistiini enkä voinut ymmärtää miten olin saattanut noin umpenaan unhottaa ne, miten olin saattanut noin pilvissä kulkea hänen suhteensa.
— … Oikeinko totta?
Sulima loi minuun syvällisen katseen, joka vähitellen suli yhä lämpimämmäksi, lemmekkäämmäksi.
— Varsin totta se on, vastasin minä, kummastellen ääneni värähtelyjä. Pyydän että heti… neulot… sininauhan…
Turhanpäiväinen vala, jonka Siirille vannoin, hääräili kurkussani ja esti sanojani sulavasti tulemasta ilmoille.
— Aivan mielelläni.
Hän haki neulan, lankaa ja ryhtyi työhön.