Se oli kamala kohta. Olla neljänuesmanttaalin isäntimänä ja tulla yhtäkkiä kaapatuksi kruununkasarmiin kolmeksi vuotta, juoksemaan rummun mukaan, seisomaan vahtia sateessa ja pakkasessa ja tekemään kunniaa aliupseereille, joiden seassa on entisiä renkimiehiäkin.
Siellä pataljoonassa se oli Romppaisen Ollikin, entinen rapajuoppo. Ennen oli miesten kurjimpia ja nyt ylvästelee kolminauhaisena. Tuuppii harjoituksissa miehiä polviin ja vaatii mukamakin kunniaa tekemään itselleen. Hänenkö edessä Mahtilan Johan Nikolainkin pitäisi varpaisillaan pyörähdellä? Käsi korvan reunalla, jalat suorassa linjassa, rinta röyheänä, vatsa ohuena, hyi toki!
Löytyipä vielä eräs muukin arka kohta, johon pelko pisti vielä viittä kipeämmin. Se kohta oli Ainolan Emma. Ja siihen yhdistyi viisituhatta käteistä, hevonen, nautaeläimiä ja kymmenkunta kuormaa kaikenlaista irtainta. Mutta Emman ympärillä hääri eräs toinenkin, nimittäin Kyösti. Se oli köyhän talon poika, mutta sillä oli vaaleampi tukka kuin Johan Nikolailla ja viekkaammat silmätkin. Oli vielä käytöksessäkin jotakin somaa, joka pani naiset naurusuulle, neidot hymysuulle — ja se se oli vaarallisinta! Mahtilan talo kyllä pysyisi kivijalallaan, vaikka Johan Nikolai joutuisikin kolmeksi vuotta juoksemaan rummun mukaan, mutta Ainolan Emma! Kuka menisi takuusen sen edestä? Ei kukaan. Varsinkin jos Kyöstin onnistuisi vapautua sotapalveluksesta, joka ei lainkaan näyttänyt mahdottomalta, kun otti huomioon nälkävuosien aikuiset olot. Silloin oli syöty Kyöstin kotona hernevarsista ja kaurajauhoista leivottua leipää. Ja sepä se juuri voi vaikuttaa kutsunnassa, kun uumien paksuus pannaan mitan alle. Hoikalta se näytti Kyösti, vaikka kyllä löytyi niitäkin, jotka väittivät että paksuutta kyllä löytyi, vaikka se vain piiloutui vartalon pyöreyteen. Mutta kaikissa tapauksissa oli syytä pelätä, Kyösti oli siksi vaarallinen kilpakosija. Jos se vapautuisi asevelvollisuudesta ja jos Johan Nikolailla olisikin kiero onni, silloin olisi Ainolan Emma mennyttä, se oli kuin kämmenellä. Ja mennyttä olisi ne viisituhatta käteistäkin, ne lehmät ja lampaat ja…
Kipeästi koski uhkaava vaara Mahtilan emäntäänkin. Jota lähemmäksi surman suu joutui, sitä kammottavammalta tuntui. Kruununtakki, jota vihan väkeen aiottiin vetää Johan Nikolain selkään, piinasi ja kiusasi häntä, että ihan oli tulla mielipuoleksi. Koko se sotapalvelus oli hävittömintä herrain juonta. Irtaimelle väestölle se kyllä sopi, niillä kun ei ollut maita eikä mannuja, joista olisi ikävä luopua. Eikä epävarmoja naima-asioitakaan, joissa onni voi pienenkin vastahakoisuuden tautta pyörähtää toisen syliin. Sama kenen pöydältä renki ja mökkiläinen syövät leipänsä; omasta kohdasta ei sitä kuitenkaan ole. Mutta talollisten lapsille ei se sopinut koko sotakomento. Ja varsinkin niin varakkaille kuin Mahtila oli. Eihän Johan Nikolai ollut tottunut taipumaan kenenkään käskyjen mukaan, aina oli saanut pitää oman ällinsä, aina oli saanut käskeä muita. Renkimies on tottunut syntymästään saakka orjamaiseen elämään ja hänelle siis ei sotakomentokaan ole outoa, mutta toista on talollisten lasten… ja varsinkin Johan Nikolain!
— Se on hirveätä, se on kamalata, valitti hän naapurin emännälle, joka usein kävi Mahtilassa vieraisilla, mutta joka useassa asiassa myöskin oli vastakkaista mielipidettä… kun talollisten poikain täytyy mennä sotapalvelukseen. Niillä pitäisi olla vapautus, joilla on talo.
— Mökkiläiset ja irtain väestö tuumivat ihan toisin, vastasi naapurin emäntä, joka ei milloinkaan antanut tinkiä vakuutuksestaan. Heidän mielestään se on talollisille juuri omiaan.
— Minkä edestä?
— No, että oppivat vähän tasa-arvoisuutta. Se niin kernaasti käytännössä unhottuu kaikilta. Mutta lyhyt tukka ja kruunun takki kuuluu pyyhkäisevän jäljettömiin kaikki erotukset.
— Puhutte noin, kun ei satu omaan kohtaanne.
— Kyllä kohta sattuu… ei kestä enää monia vuosia.