Äskeinen kohtaus oli siksi suloinen, jotta olisin sen päästänyt käsistäni noin tietymättömään tulevaisuuteen, noin ilman mitäkään. Ehdottelin siis Sulimalle pientä kävelyretkeä.
— Soudamme ensin veneellä tuonne salmensuuhun ja kierrämme sieltä karjapolkuja takaisin. Tuletko?
— Kyllä, kun käyn ensin kyökin puolella.
Hetkisen kuluttua Sulima ilmaantui jälleen ovelle, leveälierinen hattu päässä, sievä kansallispuku yllä.
— Tule nyt.
Sieppasin käteeni hattuni ja keppini ja ryntäsin ovesta ulos Suliman perään. Vasta nyt huomasin miten viehättävän kaunis hän oli.
Tapaturma.
Ei sitä kamaluutta ennen oltu huomattukaan, kun ei ollut sattunut omaan kohtaan. Oli niin tavallista ja tuttua, että keväisin meni kylästä joukko nuoria miehiä arvannostoon. Jolla oli ruumiinvirheitä, se vapautettiin, mutta joka oli virheetön ja täytti paksuusmitan, se joutui kruununpalvelukseen, joko reserviin tai pataljoonaan — ei siinä sen kummempaa ollut. Mutta kun se lähenteli omaan kohtaan, tuli Mahtilassa kuumanpuoleiset oltavat. Vanhempi poika Johan Nikolai oli nimittäin joutunut asevelvollis-ikään. Sen nimi oli kuulutettu kirkossa muiden nimien joukossa ja olipa se painettu sanomalehtiä seuraaviin plakaateihinkin. Niissäkin seisoi: Noromäen kylä, Johan Nikolai, talollisenpoika.
Siinäpä se olikin kamala kohta. Ensimmäisinä vuosina, jolloin sotamiehiä ruvettiin ottamaan, oli kutsuntatilaisuuksissa vapaaehtoisia menijöitä valitseman varalle, mutta vuosi vuodelta kutistui niiden luku yhä pienemmäksi ja viimeaikoina oli ihan tavallista, ettei ilmaantunut ainoatakaan vapaata pyrkijää, vaan sai arpa ratkaista reservimiehen sekä kolmivuotisen kohtalon. Ja siinäpä se juuri irvisti vaara. Johan Nikolai oli jäsenten puolesta ehjä, virheetön. Ei ainoatakaan arpea tai naarmua koko miehessä. Vartalo lyhyt, tukeva ja niin ehjätekoinen kuin suinkin olla voi. Siitä ei olisi purkamallakaan löytänyt hutilomaista työtä.
Johan Nikolai huomasi jo olevansa vaaran hampaissa. Sillä edellisenä keväänä ei pitäjän pojilla ollut arvannostoa ollenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Niillä harvoilla nimittäin, jotka kelpasivat. Tarkastuksessa hylättiin rysyttäin miehiä ja kelpoiset sitte vietiin vaaliuurnalle niinkuin surman kitaan. Korkeampi-numeroisia arpoja, jotka oikeuttivat reserviin, ei ollut koko joukossa kuin pari kolme. Eihän siinä onnen sattuma voinut tulla kysymykseenkään. Pataljoona peri poikansa, otti kahdeksasta kelpoisesta osakseen kuusi. Tosin silloinen kutsunta oli nälkävuoden synnynnäisiä ja tuo rysyttäishylkääminen siis suoranainen poikkeus, mutta kukapa tiesi, vaikka silloinen nälkävuosi vaikuttaisi vielä seuraavaankin kutsuntaan, siihen johon Mahtilan Johan Nikolaikin kuului. Entä jos siinäkin on suurin osa mitan täyttämättömiä ja kaikenmoisia hylkyläisiä, joista ei kruunu huoli suiksi surmikseen. Entä jos käy, kuten kävi edellisenä keväänä, ettei jää koko pitäjän pojista kuin pieni valiojoukko kelpoisia. Miten sitte pelastaa nahkansa joutumasta kolmivuotiseksi?