— Olisi kyllä, mutta sitä pidettiin siellä huonompana kuin muita. Sai aina kaikki syyt niskaansa.
— Mitä vielä? Ja naapurin emäntä hymyili, kun muisti miten suurta melua ja surua Mahtilassa oli ollut Johan Nikolain koulunkäynnin tähden. Siitä oli vähällä syntyä käräjäjutut, sekä opettajan että Mahtilan emännän puolelta. Johan Nikolai otettiin koulusta pois ja oli jonkun aikaa semmoistakin hohua, että se piti lähetettämän joko kaupunkiin tai naapuripitäjän kouluun, mutta eivätpä ne hohut teoiksi toteutuneet. Kotiin se jäi ja koulut saivat olla käymättä.
Elettiin siitä päiviä ja viikkoja ja kevät ehti yhä lähemmäksi, ja sen mukana kutsuntapäiväkin, tuo kamala ja uhkaavainen päivä, jonka takana pilkoitti kruunun takki, kasarmi, kivääri, rumpu ja sotatemput. Sen päivän edestä pakeni ilo ja onni Mahtilan talosta käpälämäkeen. Kamala pelko ja suru tuli sijaan. Tuntui aivan siltä, kuin jos oli taivaalla, talon päädyn kohdalla väikkynyt verinen, tuhoa tuottava pyrstötähti, jota ei voinut minnekään paeta ja jota ei voinut millään mahdilla siirtää pois, muille maailmoille, muiden talojen päädyn kohdalle.
Viho viimeisinä hetkinä sitte ryhdyttiin mielettömiin pelastuspuuhiin. Tapettiin suuri emälammas, ja emäntä, jonka aivoista terve järki oli lähtenyt pakosalle, lähti ajamaan nimismiehen luo. Kantoi lampaan kyökkiin, niiasi rouvalle syvään ja pyysi päästä nimismiehen puheille. Vakuutti olevan polttavan tärkeitä asioita. Rouvan välityksellä pääsi hän pian päivällislepoa nauttivan nimismiehen juttusille.
— Noh, miten Noromäen puolella voidaan?
— Meneehän se mukaan. Minä tulin puhumaan vallesmannille, että eikö sitä meidän poikaa voisi vapauttaa sotamieheksi joutumasta.
— Minkä perusteella? — nimismiehen ääni oli siksi ivallinen ja kärtyinen, että Mahtilan emäntä hieman ällistyi.
— Hä tuota, onhan se melkein kuin ainoa.
— Mitä? Eihän se ole ainoa, kun löytyy nuorempikin.
— Mutta sehän on höperö… se voidaan toteen näyttää.