— Ei se auta, ei laki piittaa, jos on höperö tai… Seppälän isäntä sitäpaitse on myöskin Mahtilan poikia.
— Mutta eihän se ole minun poikani.
— Vaikka ei ole… onhan miehenne poika ensimmäisestä naimisesta.
— Mutta kun isä on sokea, veli höperö… eikö ne mitään paina?
— Ei mitään, hyvä emäntä. Jos laki panisi arvoa semmoisille asianhaaroille, jäisivät kasarmit pian autioiksi. Joku toinen voisi vaatia vapautusta sen nojalla, että veli on juoppo, isä vasenkätinen j.n.e. Ymmärrättehän?
— Kyllähän… ja pettyneenä toiveissaan huoahti emäntä syvään ja oli hetkisen vaiti. Ajatukset eivät löytäneet mitään porraspuuta, jonka avulla voisi pelastua. Yhtä syvää, yhtä surkeata tuntui olevan, jos koetti haparoida minne päin tahansa. Eikö vallesmanni voi neuvoa minkäänlaista apua.
— No kyllähän… jos lääkäri löytäisi jonkun ruumiinvirheen ja antaisi todistuksen…
— Tosiaankin! huudahti emäntä, jonka sydämmeen äkkiä toivon valo pilkahti.
Jo seuraavana päivänä ajoi hän kunnanlääkärin luo, vei runsaasti tuomisia ja esitteli asiansa suoraan, unhottamatta mainita että juuri nimismies oli hänet semmoisiin toiminnoihin kehoittanut. Kylmän, kovettuneen näköisenä kuunteli lääkäri. Oli esittäjän suhteen kahden vaiheilla. Ajatteli häntä vuoroin tuiki tuhmaksi, vuoroin tuiki hävyttömäksi. Kun keskustelu sujui pitemmälle, huomasi että emännällä oli molemmat ominaisuudet; olipa vielä eräs kolmaskin lisäksi, nimittäin suunnaton ylpeys. Ominaisuudet olivat kasvettuneet niin lujaan kimppuun, ettei niitä voinut lainkaan eritellä. Kolmesin ne aina nostivat päätään pystöön… ja kilpailivat päästä toistaan korkeammalle.
— Se sylkee usein verta… ja sitä vaivaa usein rinnan-ahdistus ja pyörtymys.