— Onko tuo nyt vain totta? — kysymykseen yhdistyi läpitunkeuva silmäys.
— Herra tohtori, totta se on. Hukka sen perii sotaväessä… ihan onnettomuus.
— Noh, tulkoon luokseni tarkastettavaksi. Sitte saadaan nähdä.
Lääkäri nyökkäsi päätään ja kumartui jälleen kirjansa yli. Mahtilan emäntä ymmärsi asian niin päin, että kaikki oli selväksi puhuttu ja ettei tarvittu muuta kuin tulla noutamaan todistusta, eli semmoista paperia, joka pelastaisi pojan kruunun kynsistä.
Vielä saman päivän ilta-puolella pantiin Johan Nikolai matkalle. Ennen lähtöä tuppaili emäntä hänen päähänsä hyvän joukon neuvoja. Piti näyttää hyvin murheelliselta, sairaalta ja piti hengittää hyvin raskaasti. Ja piti vakuuttaa että on heikko rinta ja että aamusin on sylki verensekaista. Puheiden päätteeksi piti sitten avata lompakko ja…
— Ymmärräthän jo… kyllä se käy hyvin, kun vaan olet rohkea.
Ja Mahtilan emäntä ihan heltyi kyyneliin, ajatellessaan että apu vihdoinkin koitti, kun jo oltiin toivottomuuden kynnyksellä eikä enää luultu päästävän kasarmia pakoon millään inhimillisellä keinolla. Pieni vihjaus nimismieheltä ja tuo verinen pyrstötähti oli siirtäytynyt pois päädyn kohdalta, muutama rivi lääkäriltä ja kruununkynnet eivät uletukaan Johan Nikolaihin. Vihamiehet ja kateelliset eivät saakaan ilakoida. Kaikin saavat ilon sijaan pitkän nenän, niin pitkän, että ylettyy kasarmista Noromäen kujille saakka. Näkevät, mitä rikkaus ja mahti voivat, kun kova tulee. Näkevät miten herratkin asettuvat suurellisten puolelle vaaran hetkenä. Tehköönpä joku muukin talollinen saman tempun kuin hän teki. Menköön lypsämään apua nimismieheltä ja lääkäriltä, esim. Kuivalan emäntä tai joku muukin. Menköönpä! Saavat nähdä ettei olla tuntevinaankaan heitä.
Emäntä joutui kerrassaan onnen haltioihin, vertaillessaan omaa asemaansa lähimpään ympäristöön. Löytyi niin harvalta hänen vertaisiaan. Ainola ja kolme neljä muuta taloa, siinä kaikki ne, jotka ylettyivät Mahtilan tasalle. Muut olivat paljo alempana. Millä suuri velkataakka selässä, millä aromaiset pellot, millä kehnot karjanlaitumet, millä lahot asuinrakennukset, millä isot eläkkeet suoritettavina. Niiltä semmoisilta jouti poikia kruununpalvelukseen. Kuivalan Kyösti ja sen arvoiset joutivat sotaväkeen menemään, tarvitsematta pelätä, ettei leivät tule kotona syödyksi.
Mutta vaikka emäntä noin oli onnen haltioissaan, pistihe pieni levottomuus usein mieleen. Ei tahtonut saada tilojaan tuvassa eikä rakennuksen peräpuolellakaan. Aika tuntui niin sietämättömän pitkältä, että teki mieli lentämään Johan Nikolaita vastaan ja ahmaisemaan ilosanoman oikein kiireesti. Lopulta, kun jo kävi illemmäksi, asettui emäntä ikkunanpieleen, josta näki peltojen poikki kauas maantielle, ja silmäili levähtämättä ulos. Näki ainakin kymmenkunta hevosella-ajajaa kulkevan maantietä, kunnes tunsi Johan Nikolain. Hevonen jätti maata taakseen kuin kilparadalla ja kääntyi kylän lähellä ylös Mahtilaa kohden. Ei ollut enää epäilemistäkään, se oli odotettu. Taneli renki meni alas tallin eteen hevosta riisumaan ja Johan Nikolai lähti käymään rappuja kohden. Jokaisella askeleella, jonka astui, kiihtyi enemmän sydämmen lyönnit…
— Tänne, tule tänne, huusi hän, työntäen kamarin oven auki… no mitä kuului? Luepa nyt se paperi, lue pian, minä olen niin iloissani…