— Lukekoon sitä hiisi… ja Johan Nikolai nauroi ilkeästi, kasvot näyttivät kovin katkerilta.
— Nyt narraat minua… Jo-han Ni-ko-lai.
— Mitä hyötyä sitä olisi, että ilveilisin? Ei asiat yhtään parantuneet.
— Eikö? No vieköön häntä… Eikö se antanutkaan todistusta?
— Ei antanut… ei.
— Mitä sanoi?
— Sanoi että minä kelpaan vaikka hevosväkeen.
— Voi taivahinen! Tottahan muistit tarjota sitä satamarkkasta.
— Muistin maarkin… Johan Nikolain muoto kävi yhä katkerammaksi.
— No eikö huolinut?