— Ei… ei huolinut.
— Mitä sanoi?
— Ei mitään… vaan avasi oven ja…
— … Tuo häpeemätön! Ensin antoi lupauksen ja sitte…
Mahtilan emäntää niin suututti ettei tahtonut voida nahoissaan pysyä. Mokomakin tohtori, kun narraili ihmisiä eikä pitänyt vähääkään lupauksestaan. Kehtasikin kieltäytyä antamasta apuaan, vaikka edellisenä päivänä oli niin myöntyväinen.
— Semmoinen sanansa syöjä! Mikä meitä nyt auttaa Johan Nikolai?
— Sitä en tiedä, en… en. Aikakin on jo niin tärkillä, ettei ehdi enää ajattelemaankaan.
— Niin on… voi mokomaakin tohtoria, millainen tuulihattu se oli.
Lääkäri suurimman syyn sai koko onnettomuudesta, jonka kohtalo oli kutonut Mahtilan vanhemmalle pojalle. Lääkäriä emäntä aina surujensa välipaloiksi ajatuksissaan hammasti, syytäen sen niskoille mahdottomimmatkin otaksumiset, luulot, ja niitä hänen pippurimaisessa mielessään versoi jos jotakin lajia. Harmillisten ajatusten pontena oli aina syytös, ettei se jumalaton antanutkaan pelastuksenpaperia, vaikka ensin lupasi.
Ja niin kului aika. Nuo muutamat päivät, jotka olivat jälellä, kallistuivat hiljalleen iltaa kohti… ja huomenna se jo oli kutsuntapäivä. Emäntä istui kamarissa huokaillen, harmitellen ja valuttaen vettä poskilleen. Olisi suonut kutsuntaherrojen sairastuvan koleraan tai jonkun tulivuoren purkauksen kasarmin tienoille, että olisi pitkittynyt ja mutkittunut koko arvannosto ja siten sivuuttanut sievästi Mahtilan ohi, muiden kohdalle.