— Siis vakinaiseen väkeen kolmeksi vuotta.
— Kahdeksi vaan, huomautti Taneli… se on käynyt läpi kansakoulun.
* * * * *
Ainolan Emman sydän oli häilynyt Kyöstin ja Johan Nikolain välillä. Tunteet hyväilivät kumpaakin. Toinen oli kaunis, toinen rikas. Molemmat häärivät hänen ympärillään ahkeraan, ei kumpikaan väistynyt taistelusta vapaehtoisesti syrjään.
Se oli Emmasta hupaista, sanomattoman hupaista. Kylän rikkain poika, jolle sateli naimatarjouksia idästä ja lännestä, oli onnellinen, kun sai häneltä hymyilyn ja kylän kaunein poika, johon ylpeämpikin neito heti ensi näkemällä mieltyi, oli tyydytetty, kun sai Emmalta yhden ainoan armaan silmäyksen. Toiselta oli kihloina kello, toiselta sormus. Edellisen pakotti Johan Nikolai ottamaan Emman vastaan ja heti päivän parin jälestä, kuten salaisen maneettivoiman vaikutuksesta, tuppaili Kyösti sormustaan hänelle. Täytyi siltäkin ottaa, kun oli toiseltakin ottanut. Muuten olisi tapahtunut vääryys tunteita kohtaan, jos olisi suosinut toista enemmän.
Sattui sitte tuo kuuluisa tapaturma ja Johan Nikolain vapautus sotilasvelvollisuudesta. Alussa ei Emma ajatellut minnekään päin, hän tunsi itsensä melkein kuin sivulliseksi ja asiaankuulumattomaksi. Kovan onnen tapaturma oli varsin luonnollinen, joskokin se sattui omituisena aikana. Mutta pian ruvettiin kuiskailemaan asiasta yhtä ja toista, ensin hiljemmin, sitte yhä äänekkäämmin, kunnes koko kylä oli solinaa täynnä. Eikä siinä kyllin, että väitettiin tapaturmaa tahalliseksi, kokonaan ehdontyöksi, tiedettiinpä vielä vallesmannissa käynnit ja lahjomis-yrityksetkin. Kukaan ei voinut sanoa, mistä huhut ja arvelut olivat syntyisin, mutta jokainen niitä oli kuullut ja jokainen oli valmis uskomaan ne todeksi. Mutta Taneli renki, entinen huutopoika, jonka Mahtilan vaimovainaja oli pienenä raukkana hoitoonsa ottanut ja mieheksi kasvattanut, se ei tiennyt mitään eikä ollut huomannut mitään. Jos siltä kysyttiin, rupesi sylkemään ja kiroilemaan, ettei suinkaan asiat niin olleet.
Ainolan Emman ajatuksia huhut pyörittivät tuonne ja tänne. Hänen tuli oikein vaikea olla, kun kuuli miten alentavia sanoja palvelijat päästelivät Johan Nikolaista. Ensin ei hän likipitäinkään luottanut niiden todenperäisyyteen, mutta vähältä epäilykset pujottautuivat rinnan alle asustelemaan. Ensin ne olivat lyhyt-ikäisiä; mutta aikaa voittain kasvoi niihin syvemmät juuret. Ilmaantui varmempiakin perusteita kuin kylän juorut.
Tuli sitte syksy ja Kyösti tuli heittämään hyvästejä. Oli niin huolettoman ja iloisen näköinen, kuin jos olisi lähtenyt noutamaan suuria perinnöitä. Lupasi kirjoittaa joka kuukausi Emmalle ja lupasi jouluna käydä kotona. Heti Kyöstin lähdettyä muutti Johan Nikolai käytöstapaa. Tuli rohkeammaksi ja vaativammaksi, kun vaarallinen kilpailija ei enää ollut häntä varjoon saattamassa. Kun Emma näki ettei se ollut vallattomuutta eikä satunnaista mielenkuumuuttakaan, harmistui hän, mutta kätki jonkun aikaa harminsa armaan hymyn taakse. Pian kuitenkin ilma tuli niin sähköiseksi, ettei jylähdys ja isku enää voineet mennä sivu. Joulun edellä, eräänä iltana istui Emma kamarissaan, lukien kirjettä, joka juurikään oli Kyöstiltä tullut. Samassa kuului etehisessä tutut, pehmeät askeleet ja ne lähenivät niin nopeaan ovea kohden, että Emma hädin tuskin ehti saada kirjeen piiloon pöytäverhon alle.
— Hyvää iltaa!… ja Johan Nikolai kävi suoraa päätä istumaan tuolille Emman viereen ja kietasi kätensä hänen vyötäistensä ympäri… Miten jakselet?
— Hyvin… ota kätesi pois.