Kolmannen kerran tuntui ruumiissa sävähdys, mutta silloin olikin jo päätös tehty. Johan Nikolai otti käteensä kirveen ja nousi seisomaan. Toisen käden peukalon ja kolme muuta sormea puristi hän nyrkkiin, mutta etusormen työnsi havutukille. Nosti sitte kirvestä kyynärän verran ylös ja likisti silmänsä kiinni. Pieni rusahdus kuului, kun kirves putosi alas, jääden kiinni pölkkyyn. Ei mitään kipua tuntunut. Muutaman sekunnin kuluttua avasi Johan Nikolai silmänsä. Näki miten pillinään veri juoksi oikean käden etusormesta, joka oli toisen taipuman kohdalta poikki. Ihan eroon oli mennyt.
Huutaen täyttä kurkkua lähti hän juoksemaan tupaa kohden. Isä, seitsemännellä kymmenellä oleva sokea vanhus, istui rapuilla, hyväillen höperöä poikaa.
— Mikä nyt hätänä?
— Kirves sattui sormeeni… voi onnettomuutta!
Neljännestunnin kuluttua kyyditsi Taneli renki Johan Nikolaita kunnanlääkärin luo, ajaen täyttä laukkaa, ettei veri ehtisi juosta kuiviin. Lääkäri oli juuri hankkeissa lähteä sairaan luo, mutta pyörtihe pihalta takaisin. Pani siteitä ja laastaria tyngän ympäri, joten verenvuoto lakkasi. Vasta sitte rupesi kipu tuntumaan.
— Nyt ette kelpaa sotaväkeen… Lääkärin ääni oli ivallisen pisteliäs ja huulilla leikki niin ilmeinen halveksiminen, että Taneliakin hävetti.
— Kai se niiksi vetää… kun sattui tuommoinen kamala tapaturma.
Aikaisin seuraavana aamuna lähti Johan Nikolai arvannostoon. Vinoleukainen Taneli renki meni häntä kyytimään. Yöllä palasivat he kotiin, ja Johan Nikolailla oli pivossaan paperi, jossa seisoi että hän oli ijän ajaksi vapautettu kaikesta sotakomennosta.
— Miten kävi Kuivalan Kyöstin? kysyi emäntä aamulla.
— Kylmästi kävi… veti ensimmäisen numeron.