Ennen eroomista tuli julkinen kihlaus. Emman vanhemmat suostuivat empimättä, sillä olihan poika kaikin puolin virheetön.
Mutta Mahtilan emäntä suuttui niin, ettei tahtonut omissa nahoissaan pysyä. Lakkasi seurustelemassa Ainolan emännän kanssa ja höysti puheitaan, milloin ne kohdistuivat Ainolaan, pienillä piikeillä. Niitä sitte kylässä matkittiin, mutta kärjet käännettiin Mahtilaan päin, entistä terävämpinä, purevampina.
Katkenneen sormenpään pani Taneli renki talteen… pisti sen seinä-hirren koloon, josta ei hiiret ja rotat sitä saaneet suuhunsa.
Ja aikaa mukaan kuivui siitä kynsi, liha ja suonet pois, niin ettei ollut jälellä muuta kuin pieni luunkappale, joka sekin sinistyi ja rumentui niin surkeasti, ettei olisi outo aavistanutkaan sen olevan niin suurta sukuperää.
Hajanaisia piirteitä elämästäni.
Tietystihän minulla koulua käydessäni oli eväiden suhteen loppumattomia huolia, sillä elelin melkeen kerjuu-paloilla. Pussini oli maanantaisin, koulua kohden tallustellessani, kevyttä laatua, sisältäen onnellisimmassa tapauksessa ihramurenoita, kuivia leivänpaloja, silakoita sekä joskus kovettuneen juustonkulman, jonka olin, Jumala tiesi millä tavoin, tullut ansainneeksi. Sukulaisiakaan ei minulla ollut kuin muuan kivulloinen täti, jolla oli paljo lapsia ja häijynluontoinen mies. Ruumiini verhoomisen suhteen oli hän hyvin avulias, mutta leipäpalaset ja muut suuhunpantavat täytyi minun itse hankkia.
Olin nimittäin "löydetty", kuten sanotaan, kun siistiä puhetapaa tahdotaan käyttää… ja äitini oli kuollut.
Huolineen ja suruineen on tuo aika, jolloin luottamus ja usko eivät milloinkaan horjuneet vinoon asentoon, painunut syvälle mieleeni. Moni vähäpätöinen tapaus niiltä ajoilta sukeltaa usein mieleeni ja tapauksesta haaraantuu sadottain hienoja säikeitä, muodostaen kuvaryhmän, jonka erityisseikkoihin mieli ja ajatukset niin helposti kiintyvät.
Kerronpa niiltä ajoilta jonkun hajanaisen muistelman.
Lie jo ollut joulukuun alkupuoli, mutta sulaa kesti vielä yhäti. Savilätäköt ja maantien ojaksimet olivat aamuisin jään peitossa ja joen rantamillekin jo ilmaantui sylen levyinen jääsyrjä, mutta meitä kansakoulun oppilaita oli kovan rangaistuksen uhalla kielletty menemästä rantajäälle, uhittelemaan Ahtia. Minun oli helppo noudattaa kieltoa, kun en omannut luistimia ja kenkänikin olivat sitä laatua, etteivät kaivanneet erityisiä toiminnoita rikki mennäkseen. Päälliset olivat uurteista auki ja anturaa ei enää sanottavasti ollut muualla kuin kärkipuolessa. Tiesinpä hyvin, että kenkäni rakastivat hiljaisuutta ja senpä vuoksi en lähtenyt koko alkuviikkona kylän puolelle, vaikka kuiskauksista ja silmän-iskuista kyllä ymmärsin, että hämärän tultua ainakin kymmenkunta poikaa ja tyttöä hiipi jokirantaan, luistimet kainalossa.