— Tulee Lauri… ja Taavi… ja Kaarina.
— Ihanko varmaan?
— Ihan varmaan. Äiti sai kirjeen.
Lauri oli lääkäri, Taavi pappismies. Luonnollisista syistä ei Irkku ollut kumpaiseenkaan veljeen erittäin kiintynyt. Lauria, joka oli vanhin, ei hän kotoisena asukkaana muistanut lainkaan. Taavi toki tuntui enemmän veljeltä, omahiselta. Pari kolme kesää etenkin olivat muistorikkaita. Taavi käytti valkoista lakkia, jossa kiilsi kultainen lyyry, juoksenteli Irkun kanssa koivumäellä, hypitteli häntä polvellaan, kertoeli satuja, lauleli kauniita lauluja.
Taavin jälestä meni Kaarina kotoa pois ja Irkku jäi yksin. Musti oli ainoa nuorekas toveri, ainoa olento, jonka askeleet olivat siksi epävakavia ett'ei niihin voinut väsyä, kyllääntyä. Aikaa myöten muodostui heidän välinsä kiinteäksi. Heillä oli yhteistä kesä ja päivänpaiste, talvi ja tuiskut, lepo ja nautinto.
Kiinteätä ystävyyttä eivät häirinneet lukuharjoituksetkaan, jotka jo tuon joulun aikana, jota äsken mainitsimme, olivat täydessä vauhdissa. Kirkkoherra itse antoi Irkulle alkeisopetuksen, kuten oli toisillekin lapsille tehnyt. Vilkas tyttö oppi helposti ja hänellä oli nopea käsityskyky, seikka, joka teki opetuksen viehättäväksi. Luettiin kaksi tuntia päivässä ja oppiaineisin kuului uskonto, historia, maantiede, laskento ja äidinkieli. Viimemainittuun yhdistettiin saarnan kirjoittaminen paperille sanelun mukaan. Sitä varten oli viikon kahtena viimeisenä iltana ylimääräinen tunti. Äiti istui käsityönsä ääressä ja isä keinutteli itseään keinutuolissa, sanellen harvalleen saarnan sisältöä Irkulle, joka siten tottui panemaan pisteet ja pilkut oikealle paikalleen. Käsiala tuli paksua, mutta selvää ja helppoa lukea. Kirkkoherra vakuutti että sanoihin tarttui tytöstä jotaki korkeampaa ja jalompaa, joka sitte saarnatessa valtavasti täytti mielen.
Lukuharjoitusten ajalla makasi Musti sijallaan, joka oli etehisen seinän vieressä, näennäisesti nukkuen, mutta itse asiassa tarkkaan seuraten opintoja. Irkun tuttu, kirkas ääni kuului etehiseen raollaan olevan oven kautta. Äänessä ilmausi aina ilon väreitä, usein innostustakin, rippuen siitä miten mielenperähistä opittava kohta milloinkin oli. Kun lukeminen päättyi, retkeiltiin ulos ja nautinto oli kahta suurempi molemmin puolin.
Näin kului vuosia kaksi.
Mutta sitte tapahtui äkkiä odottamaton muutos. Eräänä päivänä elokuun lopussa nimittäin valjasti Matti hevoista vallan Irkkua varten. Tämän piti lähteä kaupunkiin… asumaan Laurin luo ja käymään koulua.
Tuosta syntyi kuumaa puuhaa koko aamuksi. Äiti ja Liisa häärivät kuin syystuuli aholla, isä valmistautui tulemaan mukaan. Matti voiteli rattaita ja hyöri tallinpuolella tuntikausin.