Irkku yksin oli jouten, omasta halustaan. Ei ollut intoa mihinkään lajiin, ei edes kisaamaan Mustin kanssa, jonka sydäntä epäluulon henget kopristelivat. Poloinen lie aavistanut, että oli jotakin tekeillä, joka läheisesti koski ystävän kohtaloon, iloon…
— Kylmä onni, kun ei kansakoulu ehtinyt alkaa jo syksyllä, päivitteli Irkku alakuloisesti Matille, joka hyöri hiessä päin tallin edessä.
— Oli, kylmä oli, vastasi Matti — ja siihen se puhe loppui.
Ennen lähtöä teljettiin Musti renkitupaan. Liisa asettui nojaamaan oveen, Matti ajoi hevosen rapun eteen ja isä tuli ulos. Äiti suuteli Irkkua ja nosti häntä rattaille. Käski lukemaan läksyt huolellisesti, kirjoittamaan kotiin usein, vähintäin kerran kuussa. He kyllä hoitavat Mustin, ett'ei tarvitse huolla sen perään… pitävät kukin hyvänä enemmän kuin ennen.
Matti nykäsi ohjaksista ja lähdettiin. Pappila koivumäkineen katosi näkyvistä ja tuli outoja seutuja silmiin yksi toisen takaa. Tuohon uutuuteen, joka alituiseen vaihteli, upposi pian ikävät. Uteliaisuus rupesi jännittämään mieltä, kaikenmoisia kuvia rupesi kangastamaan silmissä. Teki jo mieli nähdä minkälainen on kaupungin kirkontorni ja tori ja silta ja kadut.
Noin pahin kaipaus melkein huomaamatta meni ohi.
Kaupungissa se kokonaan katosi. Elämä siellä oli siksi vilkasta, uudenmoista. Mieli kiintyi niin moneen kohtaan, huomio haarautui niin moneen suuntaan, ettei ollut aikaa kaipuuta tunteakaan. Kukin päivä toi mukanaan uusia mielitekoja, uusia iloja ja ikävyyksiä, joista ei millään voimalla voinut irtautua. Aina joku läheisempi seikka työnsi syrjään muiston kotiin jääneestä ystävästä.
Jouluna ystävyys tietystikin leimahti uuteen eloon. Retkeiltiin tuttujen veräjäin läpi, käytiin kelkkamäessä ja vietettiin iltapuhteita renkituvassa. Siellä oli kaikki entisellään. Liekkien loimotus, rukin pehmeä surina. Matti, Liisa… kaikki olivat yhtä viehättäviä. Silmä ei löytänyt muutosta minkäänmoista.
Noin kului vuosia taaskin kaksi.
Mustin ikä rupesi jo ehtimään yli miehuuden… ja Irkun ylle ilmaantua pitkä hame. Vartalon muoto ja pituus muistuttivat jo nuorta neitoa, ihon heleä väri ja hieno kuultavuus veti vertoja hiljan puhjenneelle ruusulle, liikkeissä ja katseessa oli niin paljo aamun armautta kuin konsanaankin kuudentoista vaiheilla.