Mutta tavat eivät vielä olleet neidon tapoja, mieli ei vielä ollut miettivän immen mieli. Askeleet olivat kovin epävakaisia, ilot, naurut kovin vallattomia. Liikkeet olivat liukkaat ja kevyet kuin oravan, joten ei veräjiä tarvittu aukaista alimpaan lautaan eikä kiertää sammaleisia kiviä, kun kuljettiin pellon pientareita, kotiha'an koukeroisia polkuja.
Musti kykeni vielä olemaan osallisena kaikissa. Juoksu, ärjyminen ja haukunta sujui vielä vanhaan tapaan, lihaksissa kun oli vielä siksi pontta, ruumiissa siksi ripeyttä. Poissa oli vaan tuo liiallinen herkkyys, joka entisinä aikoina aina asusteli käpälissä, aina syyhysi suuta, mutta herkkyyden sijaan oli kasvanut uskollisuutta, valppautta. Säätyä ja sukua katsomatta ei yhtään vierasta päässyt huomaamatta pihan portista sisään. Musti kyllä piti huolen, että tulija jo matkan päässä huomattiin, samantekevä jos vieras tuli maantietä myöten tai peltojen poikki, josta kesäisin kävi oikopolku rautatien asemalle… aina oli Musti yhtä valpas, yhtä tarkka sieramiltaan.
Irkku tietysti kielteli, toruili, mutta pelkän muodon vuoksi. Se näkyi silmistä, jotka toraillessa olivat herttaisen viekkaat, huulista, jotka salaa nypertyivät nauruun, äänestä, jota oli vaikea pakottaa vakavaksi. Eikähän siis Musti mokomista kielloista viisiä välittänyt, haukkui ja rähisi vaan kuin puolivilli. Ylpeäin talon-emäntäin, joilla oli paksuja kultasormuksia sormet täynnä, täytyi sitä hyvitellä makeilla puheilla, epämiellyttävä nimismies, jonka nenässä kuulsi melkoinen määrä kuuluisata punaväriä, koetti mukailla ääntänsä kohteliaaksi ja hienotapainen kansakoulun-opettaja, joka aina väitellessä vetosi tiedemiesten lausuntoihin, kohteli koiraa kuin mitäkin puolijumalaa tai kuolematonta olentoa.
Näin elettiin onnessa ja ystävyydessä… ja siirryttiin taaskin ajassa kaksi vuotta eteenpäin.
Irkku oli jo päättänyt koulunkäyntinsä, hän oli kotona isän silmäteränä, äidin sydänkäpynä. Kaikki elämän mehu vuoti vanhuksiin hänen kauttansa. Kesä ja leivonen, talvi ja tähtien kirkkaus — kaikki mitä oli olemassa, oli kauttaaltaan Irkkua varten.
Mustissa näkyi jo vanhuuden vikoja. Torkkuminen ja jonkinlainen uneliaisuus tuli tavaksi etenkin talvisina pyrypäivinä. Irkun tultua kotiin kevätkesällä vilpeni veri kuitenkin koko lailla. Tuntui taas jäntereissä tuota nuoruudenaikaista herkkyyttä, joka syyhytti suuta, käpäliä, joka lämmitti luita ja nuorrutti raihtunutta ruumista entiselleen.
Irkku oli vielä samainen ystävä, vaikka paljo hän oli luonnoltaan muuttunut. Vallattomat, oravantapaiset liikkeet olivat lähes tykkänään kadonneet ja ilo ei enää kuohahtanut silmittömästi ilmoille, kuten muuan vuosi taaksepäin, jolloin turhakin seikka pani nauruhermot myrskyntapaisesti kutisemaan. Hyppelyt veräjälautojen, sammaltuneiden kivien ja ojien yli olivat sukupuuttoon unhottuneet, joten retkeilyistä puuttui entinen ilo, entinen mehu. Irkku saattoi toisinaan istua tuntikauden, virkkaamatta yhtäkään sanaa, nauramatta yhtäkään naurua.
Tuommoinen mielentila vaikutti Mustiin masentavasti. Vanha raukka tunsi itsensä unhotetuksi, syrjään sysätyksi, ystävä kun ei enää suin päin syössyt samoihin nautintoihin, ei enää tuntenut samoja iloja hänen rinnallaan. Jotakin uppo-outoa, rupesi ajan pitkään kasvamaan heidän välilleen, joten harvoin enää täydellisesti ymmärsivät toisiansa.
Kyllä vielä sentään jolloinkin. Kun tuli pappilaa kohden ylpeä talon-emäntä tai punanenäinen nimismies tai tieteellisyyteen taipuva kansakoulunopettaja, niin Mustia torumaan riensi Irkku, huulilla viekas hymy, silmissä veitikkamainen kiilto. Silloin oli molemmilla lyhyt nautinnon hetki, joka toi mieleen vereksiä muistoja entisaikojen onnesta.
Mutta nautinto ei jatkunut sen pitemmällä eikä siitä itänyt enempää ystävyyttä käytännössä. Kohtauksen loputtua oli Irkku taaskin sama miettivä neito ja unhotus menneiden suhteen valtasi hänet samassa silmänräpäyksessä — tiesi mikä lie tytön tullutkaan.