Välinpitämättömyys tarttui Mustiin piankin. Kun Irkku mitään virkkamatta lähti kävelyretkille, antoi Musti hänen mennä yksin, vaikka hameen kahinakin jo karkoitti uneliaisuuden, torkkumisen. Rappusien viereen sitte asettui venymään, antaen kuuman auringon hautoa selkäluita, käpäliä, korvia.
Kerran sitte — eräänä heinäkuun poutapäivänä — Irkku taaskin lähti yksin koivumäkeä kohti. Hän oli sinä päivänä saanut postissa kirjeen, jota ei raahtinut avatakaan, saati sitte kellenkään näyttää sisältöä. Musti antoi hänen mennä yksin. Rapun vieressä oli hauska venyä, päivä kun paistoi täydeltä terältä ja sirkut visertelivät ja paarmat surisivat ja perhoset leijuilivat.
— Musti… Musti…
Tuo oli Irkun tuttu ääni. Tuokiossa oli Musti jaloillaan, juosten koivumäkeen päin.
Irkku istui sammaleisen kiven vieressä. Kauas jo näkyi että hän oli iloinen. Silmät välkehtivät tummankirkkaina, kasvoille levisi onnellinen hymy, kuten hyvää unta nähdessä… ja postissa saapunut kirje oli avattuna polvilla.
— Tänne, tänne… Musti.
Musti joudutti… juoksi, haukkui ja ravisteli kaulaansa.
Nuoruuden-aikainen herkkyys tuntui äkkiä syyhyttävän suuta…
— Hau, hau.
Sammaleisen kiven edessä rupesi Musti juoksemaan puoliympyrän muotoista kierrosta, haukkuen, ravistaen kaulaansa ja tähystäen Irkkua silmiin. Tämä heijutteli kättään samaten puoliympyrän mukaisesti… silmänräpäys tuntui väkevältä mainingilta lapsuuden ajoilta, jolloin jokainen ilo oli tämäntapaista…