— Musti… Musti…
Ilosta vinkuen koira läheni yhä lähemmäksi, kunnes kuono viimein koski hameenhelmoja. Häntäänsä lirkuttaen sitte painoi leukansa Irkun polveen ja asettui entiseen tapaansa lepäämään.
— Sinä vanha hupsu! Vieläköhän muistat menneitä päiviä, vieläköhän? Muistatko miten yhdessä iloittiin aamut ja illat, poudat ja pahat säät? Miten yhdessä notkuttiin kivien, ojien ja veräjäin yli. Muistatko vielä, vanha hupsu, miten yhdessä oltiin vihaisia Kaarinalle ja…?
Puheen keskeytti heleä nauru, jossa omituinen, surunsekainen ilo värähteli. Naurusta päättäen olisi Irkun ollut vaikea sanoa kumpiko aika oli onnellisempi, sekö mennyt vaiko nykyinen. Jos olisi tarjottimella tuotu molemmat eteen ja olisi äkkiä käsketty valitsemaan, niin epätietoiselta tuntui kumpaistako käsi olisi ojentunut ottamaan: Sitäkö mennyttä vaiko nykyistä? Viimemainittu lumosi mielen, mutta se toinen oli kuin ihana satukirja, jonka jokainen sivu on painettu kultakirjaimilla ja jokaisella kirjaimella on omaperäiset, monimuotoiset piirteensä, kauneutensa. Tai se on kuin ihana laulu, joka aina laulaessa sytyttää uusia tunteita, uusia väreitä rinnassa…
— Sinä vanha hupsu!
Kohtauksen jälestä kului monta päivää tuiki hauskasti. Tuli tavalla tai toisella ilonhetkiä, joihin entiset muistot sulivat ja joista iti uusia ilonaiheita, uusia onnen hetkiä. Tuntui siltä kuin olisi Irkku odottamatta saanut takaisin entisen luontonsa, entiset tapansa. Miettiväisyydestä ei näkynyt varjoakaan ja käyntikin muuttui epävakaiseksi, vallattomaksi. Kaksi, jopa kolmekin askelta kerrassaan portaissa ei ollut mitään tavatonta eikä hyppy korkealta aidalta alas mättäälle ollut ensinkään outoa.
Niin ehdittiin elokuuhun. Oli satanut useita päiviä, mutta vihdoinkin veti poudaksi. Pappilan ruokasalissa juotiin suuruskahvia, Mustin ottaessa tavallista auringonkylpyä rapun vieressä. Kello lie ollut kymmenen tienoilla. Kirkkoherra oli erittäin vilkkaalla puhetuulella. Puheluun oli antanut aihetta muuan uskonnollinen kirja, jota Irkku oli lämpimästi kiitellyt, vakuuttaen että siinä jokainen lause löysi vastakaikua hänen sydämmessään.
Rouva kuunteli, kuten tavallisesti ainakin, melkein sanaakaan sanomatta sinne tai tänne. Hänellä oli jo hiuksissa hopeaväriä… liikkeissä ja koko olennossa oli jotaki hiljaista, joka vaikutti katsojaan rauhoittavasti, samalla kuin herätti syvintä kunnioitusta. Hänestä heijastui arvaamaton määrä elämän viisautta, elämän kokemusta.
Irkku oli tavallista hajamielisempi, rauhattomampi. Kasvojen pohjapiirre tosin oli kirkas, iloinen, mutta se vaihetteli joka minuutin kuluessa. Näytti siltä kuin olisi povessa aaltoillut tuhansia tunteita, joista osa oli vienon tuskahisia, mutta osa niin armaita ja suloisia että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä.
— Kirja on todellakin hyvä ja ansaitsisi olla esitetty kansantajuisemmasti, sillä…