— Ja kun sitä luetaan, tullaan herroiksi.
— Tullaanpa miksi tahansa.
Reeta iski kiinni vanhaan virteensä ja siihen hänellä, sivumennen sanoen, oli huomattava taipumus aina silloin kun Mattiastakin vesiruusu vaivasi. Tajuten lyhyen korteni ja muut asianhaarat, jätin itseni aina alakynteen, vaikka vahvaa sisua löytyi kyllin rintani alla. Maailma oli minua karaissut ja kouluttanut ja olentoni sekä henkinen että aineellinen puoli oli vanunut niin sitkeäksi, ett'ei se ottanut murtuakseen. Koulunkäynti oli mielihaluni ja sen piti siis käydä päinsä…
Mattiaksen tultua kotiin, otin eväsrippeeni esille. Taitoin neljänneksen kahtia, sillä aioin päivälliseksi säästää toisen puolen. Mutta miten lie sattunutkaan, kun istuin siinä takan lämpöisellä kivellä, nakertaen kuivaa leipää ja silakkaa, eivät silmäni, syömästä herettyäni, löytäneetkään säästettyä leivänpalaa. Luulin että se oli ehkä huomaamattani pudonnut lattialle ja aloin siis vilkua ympärilleni.
— Mikä on hukassa? kysyi Reeta.
— Leivänpala, vastasin minä.
— Mikä leivänpala?
— Se toinen, jonka…
— Söit ensimmäisen jälestä. Voi poikaseni! Oikeinhan minä omin silmin näin, kun söit molemmat palat ja molemmat silakat.
Ja Reeta löi käsiään yhteen ja nauroi niin että kasvot vääntyivät ihan kieroiksi. Minua harmitti ja hävetti… huomasin että olin erehtynyt surkeasti.