— Eiköhän ne olleetkin viimeiset evääsi?
— Eipähän tiedä.
Nälkäni kun oli tyydytetty, tunsin itseni onnelliseksi, istuessani iloisten liekkien lähellä. Onneani ei häirinnyt muu kuin näkemäni ilkeä uni ja siitä johtuneet epäilykset… että jos sattuisi koulussa jotakin harmillista tapahtumaan. Eväshuolista kyllä toivoin selviäväni. Päivällisen voisin jättää syömättä, illallisen apua toivoin Peltolan Paavolta, joka oli varakkaan talon poika kotikylästäni. Ja sattuikin niin onnellisesti, että hän oli minulle suoraa velkaa pari voileipää, ehkä enemmänkin, Olin nimittäin avustanut häntä ainekirjoituksessa ja kotitöiksi pantujen mittausopillisten laskujen suorittamisessa. Paavolla oli tapana runsaasti palkita tuommoiset pienet avut… ei siis eväiden suhteen ollut hullumpaakaan hätää. Mutta se uni, se oli mörkö, joka natusteli rauhani rikki ja pani mieleni niin levottomaksi. Kun pelastuisin sen seurauksista, kun voisin välttää kaikki täpäryydet.
Istuin, tuumailin ja jopa pälkähti selvä pelastus silmiini. Lausuin äkkiä:
— Minäkin jään kotiin täksi päiväksi… eletään yksissä iloissa.
Tuuma oli oiva ja sukkela senkin puolesta, ett'ei tulisi niin polttava nälkäkään, kun pysyttelisi aloillaan. Nukkua tuherteleisi koko päivän ja unien välipaloiksi veteleisi savuja Mattiaksen väkevästä nahkavarresta. Mattiaksella oli hyvä luonto ja hyvä oli Reetallakin, vaikka vesiruusun vuoksi jolloinkin rypisti silmäkulmiaan. Uneni täytyisi mennä hotuun, kun en liikahtaisi koko päivänä pihan aidan yli. Illalla, pimeän tultua voisin pistäytyä Paavon luo, se ei katsoisi kierosti…
Mutta Reetapa ei ollutkaan sillä erällä hyvä. Hän tiukeanpuoleisesti kysyi:
— Sanoitko sinä ett'et mene kouluun?
— Sanoinhan minä.
— Ja minkä vuoksi et mene?