— En juuri minkään vuoksi… muuten vain ei haluta.
— Mutta minun mielestäni on sopivinta, että menet kouluun.
Reeta samassa katsoi minuun vasemmalla silmällään, oikea silmä oli suoraan ovea kohti. Ymmärsin mitä tuo kahtaanne haarautuva silmäys merkitsi. Milloin sitä käytettiin, silloin oli Reeta taipumaton ja silloin oli parai totella. Mattiaskin oli saman vaikutuksen alaisena. Hänestäkin katosi kaikki individualisti, kun Reeta vain mulahutti vasenta silmäänsä. Luulen että hän olisi ollut valmis vaikka hirteen…
Menin kouluun pelokkaana, arkamoisena. Istuin välitunnit hiljaa paikoillani ja yleensä käyttäydyin mahdollisimman varovasti. Historiassa jouduin kiinniottoon, mutta kun se oli peräti harvinainen tapaus, en tarvinnut jäädä laiskalle, enpä saanut juuri sanottavin nuhteitakaan. Äidinkieli ja mittausoppi luistivat hyvin, kuten ainakin sellaiset oppiaineet, joissa enimmältään tuli ajatusvoima kysymykseen.
Kun olin nokissani Reetalle, en mennyt kotiin päivällistunniksi. Ja mitäpä siellä olisin tehnytkään, eväitäkään kun ei enää ollut.
Aivan koulun lähellä oli kolme suurta makasinia. Menin niiden taakse, istuin kivelle ja vietin siellä aikojani. Tuli hiukaistus ja tuli nälkä. Kaivoin lakkaristani sikarinpätkän — minulla oli yleensä erinomainen onni löytää niitä, joten en juuri milloinkaan ollut tupakkikeinoja vailla — ja sytytin sen ja vetelin savuja. Hiukaistus tyyntyi, mutta sen sijaan tuli kylmä. Semmoista ylellisyyskapinetta, kuin päällistakkia, ei minulla siihen saakka vielä ollut ainoatakaan.
Minun täytyi siis lähteä liikkeelle. Kävelin moneen suuntaan, mutta aika tuli kovin pitkäksi. Tyhjä vatsani häiritsi ajatusteni tasapainoa eikä suonut niiden kiintyvän lujemmasti juuri minnekään. Sydämessäni risteili vaihettelevia tunteita, mutta syvempää surua ja alakuloisuutta, jommoista sitte myöhempinä kouluaikoina kyllä sain kokea, en tuntenut. Olinhan minä koulun etevin oppilas ja olinhan jo ylimmällä osastolla. Vaikka vilu ja nälkä hiukan vaivasikin, mitäpä siitä lukua. Kun tulee lauantai, tulee keino. Menen kotikylään ja hankin eväitä. Ja kun tulee kevätpuoli ja kesä, ei enää kylmäkään kiusaa.
Saadakseni aikani kulumaan, kävelin sinne ja tänne. Kävellessäni jouduin joen lähelle. Sillalla seisoi joukko oppilaita. Sinne veti minunkin haluni, vaikka tunsin vastenmielisyyttä kujeilemisiin ja muihin vilkkaanpuoleisiin toimiin. Mutta meninpä kun meninkin joukon luo — ja tietysti jo matkan päässä vedin peitteen mielialani yli. Astelin tanakasti, liikkeisiini ja koko olentooni valahti jonkinmoinen pirteä miehuus, joka nosti minut joukon tasalle, kenties hiukan ylemmäksikin. Sydäntäni hiveli, kun tiesin että jokaisen heidän täytyi myöntää, että olivat etevyyteen nähden kainalopoikia minun suhteeni.
Sillalla seisojat olivat melkein kaikki järjestään isoisten lapsia. Oli lukkarin kaksi tyttöä, jotka käyttivät muhvia, oli herastuomarin ja kauppiaan pojat, joilla oli tohvelipalttoot ja kalossit, ja oli lautamiehen Feeti, jolla oli hopeinen ankkurikello. Viimemainittu oli suurikasvuisin ja semmoisena koulun väkevin poika. Kävi toista vuotta neljännellä osastolla, kun oli kehno oppimaan. Mutta hevosenpäitä piirustamaan oli mainio —
Feeti oli ostanut kokonaisen karamellirasian, joka maksoi puoli markkaa, ja nyt hän sillalla avasi sen, antoi kumppaneilleen ja antoi minullekin. Kovin ihania olivat maultaan nuo happamet karamellit.