Nojausimme sillan aituuspuihin, katselimme jääreunaketta ja sulaa vettä, joka juoksi vapaana sillan alitse. Siinä seisoessamme heitti Feeti jäänsyrjälle karamellin. Syrjä muodosti sillä kohden terävänokkaisen niemekkeen, jonka kärki ulottui lähes joen puoliväliin saakka. Kärjen molemmilla sivuilla oli sula vesi.
— Manu, juokse heippatissa ottamaan karamelli, virkkoi kauppiaan Julie minulle.
Ja minä juoksin. Jää tosin rusahteli, mutta kannatti hyvin. Sillalle tultuani lausuin Feetille:
— Heitä enemmänkin.
— Enpä heitä kuin yhden.
Ja hän heitti jäälle punaisen karamellin… mutta vähän ulommaksi kuin ensimmäisen. Minä juoksin heti rantaan, hiipielin rusahtelevaa jäätä myöten karamellin luo ja kieppasin suuhuni sen.
— Nakkele vain enemmän.
— Kas enpähän nakkele.
Mutta hetkisen kuluttua hän kuitenkin viskasi kokonaisen parin niitä… mutta taaskin hieman lähemmäksi niemekkeen kärkeä. Minä hiihtelin varpaisillani niiden luo, jää rouskui kovin, mutta pulskasti kannatti sentään minut, jota ei liika lihavuus painanut.
— Anna vain sataa enemmän, kyllä täällä on veitikka joka vie.