— Vai on… no saapa nähdä.
Ja Feeti taas heitti jäälle kolme karamellia… ihan sinne niemekkeen kärkeen. Seisoin paikallani ja loin karamelleihin ahnaita silmäyksiä. Kova taistelu riehui rinnassani — olin näetsä, etevyydestäni huolimatta, kuitenkin lapsi — ja taisteluun sekautui tyhjän vatsani haikea valitus. Mennäkkö noutamaan ne ja antautua vaaraan? Vaiko jättää muiden, rohkeampien saaliiksi? Vatsassani ei suinkaan ollut tilan-ahtautta, mutta…
— No Manu, virkkoi kauppiaan Julie, käy noutamaan makeiset suuhusi. Vai etkö uskalla?
— Hiisi ties, kun ovat niin…
Feeti nakkasi toiset kolme karamellia jääniemen nenään. Yksi niistä vallankin oli suuri ja keltainen ja karahviinin muotoinen.
— Käy vain noutamaan, kyllä se maksaa vaivan.
Minä menetin mieleni tykkänään. Opettajan ankara kielto, pahoja ennustava uneni, varovaisuuteni… kaikki meni tomuksi ja puhaltui tiehensä.
— Käy keveästi kuin orava, varoitti joku sillalla seisojista.
— Ja vedä vatsaasi riskisti ilmaa, neuvoi toinen, se auttaa.
Minä hiihdellen kävelin niemen nenää kohden. Jää rutisi ja taipui allani, mutta minulta oli mieli mennyt. Käymystelin karamelleja kohden, vedin henkeäni ja pidätin henkeäni. Olin enää vain askeleen päässä päämäärästäni. Laskin polveni koukkuun ja levähdin, sillä mielenponnistus oli hirveän kova.