Me lähdimme. Koulu sijaitsi vuokratuissa huoneissa eikä sinne ollut pitkä matka.
— Onko teillä mitään edistyspuuhia vireillä?
— On vähäsen niitäkin… on raittiusseura, ompeluseura ja luku-yhdistys.
— Johan niitä siinä on pyrintöjä, tuumailin minä, nostaen turkkini kaulusta pystöön, sillä ilma oli tuimanpuoleinen — pohjoinen viima puhalsi vinhasti ja lumi narskui jalkaimme alla.
Kävellessämme saavutimme erään pojan, joka oli kouluun menossa. Poika oli nähtävästi köyhäin lapsia. Paljas kantapää vilkkui jalkineentapaisesta esineestä esille ja laahasipa sieltä likaisia riepujakin, joita arvatenkin oli aiottu jalkojen suojaksi kotoa lähteissä. Vaatteet olivat ohutta pumpulikangasta, kaula oli paljas. Toisella kädellään suojasi poika korvaansa ja poskeansa, joita pohjan kylmä viima poltti, toisessa kädessään piti leivänpalaa, josta aina väliin haukkasi.
Tuommoinen näkö koski mieleeni kipeästi. Siinä niin selvin värein kuvastui kaikki se kurjuus, jota niin runsaasti olin lapsena itse kokenut.
— Santeri, virkahdin minä äkkiä, tuo poika tarvitsee ruan ja vaatteen apua.
— Tarvitsee kyllä… se tuli vasta joulun jälestä, joten käy ensimmäisiä päiviään. Olen minä koettanut vähin erin auttaa, mutta tuon suhteen en ole vielä ehtinyt.
— Ruvetaan puuhaamaan erityistä apurahastoa köyhien oppilaiden vaatetusta ja ruokkimista varten.
— Ruvetaan vain. Voit asettua puuhan etupäähän, mutta muista seurata neuvojani esiintymistavan suhteen, muuten kohtaat kovanpuoleisen kallion.