— Niin vainenkin, kyllä jo muistan… No minne sitte menette?
— En tieltä, en lainkaan… en ole vielä tullut tarkemmin ajatelleeksi.
— Jos minä nyt pyytäisin teiltä pois eropaperin ja sanoisin: jääkää meille ijäksenne, naikaa ja…
— Ei, rouva hyvä, minä olen itsepäinen. Kiitoksia hyvästä kohtelusta ja…
Kiirehdin jäähyväiskohtausta, sillä se kääntyi odottamattani semmoiselle suunnalle, että oli syytä pelätä lujuuteni murskautumista minä silmänräpäyksenä tahansa.
Pihalla oli suuri seura naisia ja herroja kroketinlyönnissä. Jätin hyvästi Iisin — nuorempi poika oli ulkomaan matkalla — jolla jo oli päässä valkoinen ylioppilaslakki, ja nuoremman neidin, joka vielä oli naimatonna kotosalla.
Vaatekirstuni oli jo nostettu rattaille. Minuutin, parin kuluttua ajoin viettävää lehtokujaa alas, jokseenkin tyyntyneenä ja kylmämielisenä. Onnelan hohtavat seinät ja kauniit maisemat jäivät taakseni, jäivät yhä kauemmaksi. Ja kun tultiin korpimetsän laiteelle ja maantie koukistui korkean kuusimetsän sisään, oli Onnela kadonnut näkyvistä.
— Se kasarmin rakentaminen on annettu urakalle, virkkoi kyytimieheni, tallirengin kuusitoista-vuotias poika.
— Kenelle?
— Koljon Taavetille… se otti halvimmasta. Pitäisi olla pyhäinpäiväksi asumakunnossa.