— Vai niin… kyllähän tuon jo siksi ehtiikin… onhan ne pitkiä kesäiset päivät.
Olin jo ihan tyyni… olin sama hiljainen ja miettivä mies kuin entisinäkin aikoina.
V.
Olin ollut lähtevinäni onnettomuutta pakoon, mutta todenteossa olinkin lähtenyt onnea pakoon. Minulle tuli piankin kovat käteeni. Sievät säästöni, jotka olin kuuden vuoden ajalla tehnyt, hupenivat viimeiseen penniin saakka eräässä yrityksessä, johon annoin itseni houkutella. Jouduin omaisuuden puolesta yhtä putosen puhtaaksi, kuin kotoista perintöjakoakin tehdessä. Koskemattomaksi omaisuudekseni jäi vain samainen vaatekirstu, jonka omistajana olin jo Onnelaan lähteissänikin. Kotiseuduilleni en voinut mennä, sillä siellä olisin joutunut ivanalaiseksi, kun huhuja kulki, että olin huonon käytöksen takia joutunut pois Onnelasta, Voidakseni elää ja pysyä talonpoikaisaatteilleni uskollisena, täydyin ryhtyä ruumiilliseen työhön. Tuo oli alussa vaikeata, kovinkin vaikeata, mutta vähitellen totuin raatamaan. Minulla oli luontainen taipumus ojankaivuuseen — opistossa ollessa olin saanut ensimmäisen palkinnon kilpa-ojituksessa — ja sitä työtä alussa enimmäkseen harrastelinkin. Sateisina kesinä ja syksyinä, jolloin maa on pehmeätä, kävi työ hyvin laatuun, mutta milloin tuli kovat poudat ja aikaiset talvet, silloin olin pakoitettu luopumaan lapiostani. Rupesin kokeilemaan salvuumiehen alalla ja huomasinpa ilokseni, että minussa löytyi pieni taipumuksen siemen siihenkin. Ja siksi se elämäni sitte muodostui, että jollen istu rakenteilla olevan huoneen nurkalla, salvuumiehen kirves kädessäni ja pohjalaisen kuuluisa ja komea tuppirustinki vyölläni, niin kumartelen lapioineni vesiperäisillä saroilla, viillän turpeita, nostelen savea saran syrjälle, ja laitan semmoista pyöreäpohjaista ja luotisuoraa ojaa, että sivutsekulkijakin pysähtyy ihmettelemään. Luonnollista on, että vältän herraskartanoita ja haen työmaani talonpoikien tanhuvilta ja heidän peltojensa pientareilta. Suuret talonpoikais-kylät ovat minun onnelani, siellä tunnen itseni koteutuneeksi, siellä viihdyn kuin kala mutapohjaisessa järvessä. En virkkaa kellekään kuolevaiselle, että olen nähnyt parempiakin päiviä, että olen heilunut pehtoorina komeassa kartanossa, istunut herrain seurassa ja kilistänyt lasia heidän kanssaan. Jos noista seikoista ruvetaan saamaan hiukankin vihiä, siirryn minä lapioineni, salvuukirveineni ja tuppirustinkineni toiseen paikkakuntaan.
Noin minä elelen ja siirtelen itseäni, miten mieleeni sattuu. Kuluu vuosia viisi, kuusi, retkeilyni kutistuvat lyhyemmiksi, ja rajoittuvat määrätylle alueelle. Menen, näetsä, naimisiin. Mutta aatteilleni pysyn yhä uskollisena. Ojittelen talonpoikien peltoja, rakentelen heille huoneita, perheeni lisääntyy ja minä tunnen itseni tyytyväiseksi.
Tosin tupani on pieni, tosin puutekin käy väliin luonani terveisillä, mutta se ei häiritse tyytyväisyyttäni. Puute on inhimillistä, sitä en kammoo, ainoa jota kammoon, on toivottomuus. Kylässä on kansakoulu ja lapseni käyvät siellä, Lähin naapurini on eräs muonarenki ja hänenkin tyttönsä käy kansakoulua. Näen tasa-arvoisuutta joka puolella.
Väliin muistelen Onnelan aikuisia aikoja, ja vaikka muistellessani väsymys karmii selkäluitani, eivät ne ajat kuitenkaan käy kateekseni eikä mieleni pala niiden perään. En lainkaan kadu, että lähdin onneani pakoon ja rupesin salvuumieheksi ja ojan kaivajaksi. Ne toimet ovat luonteelleni niin mainion sopivia!