— Niin kauan, että mitä?
— Niin kauan, että Olavi… mutta sehän ei kuulukaan sinulle… on vielä maitohampaita leuvassasi. Lue sinä vain satukirjojasi äläkä…
— Ei siitä Olavin naimisesta kasva koskaan valmista, se käy, peräytyy ja happanee ja sitte se toukittuu…
— Ole vaiti nalikka, kun et ymmärrä miehen vakavia tuumia, et näe nenääsi pitemmälle.
— Näenpä… minusta tulee painimies, oikein mainio kaataja.
— Sinustako painimies, jolla on jäsenet kuin luudan varvut. He hei, mulla oli jo tuolla ijällä runkoa, oli posketkin kuin kytömaan nauriit.
— Ja sittepäs minä lyön Olavin alleni, että mäki maiskahtaa.
— Sinäkö… kyllähän sinusta tullee väkimies, sinustakin. Katsoppa noita…
Ja hän näytti minulle vahvoja kouriaan. Sormet paksut ja pitkät, kämmennahka paksua kuin paras juhti, ranne leveä kuin tuumalauta. Käsivarsien lihakset, niskan tanakkuus, vartalon tasavahvuus, tiiviit alaraajat, sanalla sanoen, koko tuo kolmen kyynärän ja kolmen tuuman mittainen mies oli vankkuuden suhteen itse täydellisyys. Hänessä oli jokainen nivel ja jokainen nystyrä juotettu kiini lähimpäänsä, ja kaikkien jäsenten välillä vallitsi säyseä sopu. Mikään osa ei ollut vankkuuden suhteen jälellä toisestaan.
Kului vuosi tuosta keskustelustamme eikä Olavin oloissa tapahtunut mitään muutosta. Hänen vahvat ja vakavat miehen tuumansa pysyivät vanhalla kannalla, niihin ei hämmentynyt minkäänlaisia uusia virtauksia. Mutta sitte rupesi kohtalo pitämään uutta peliä hänen kanssaan. Kylään tuli nimittäin muuan pohjalainen. Se asettui ensin noin vaan satunaisesti työhön, mutta otti viikon parin päästä rengin pestin kylän toiseen päähän. Ja hänestä alkoi kuulumaan juttuja, että oli muka paininlyöjä, ja oikein verestä lajia piti ollakin. Semmoinen, joka ei ollut vielä parempataan yhättänyt, vaikka oli reistaillut viidessä maaherran läänissä.