Kun juttu saapui Olavin korviin, tunsi hän kummallista elostusta ja pirteyttä jäsenissään. Kun nuo entiset voitonlaakerit olivat jo melkein keltaisiksi kuivahtuneet… ja paininhengetär oli melkein kuin nukahtanut talvi-uniinsa. Kotoisilla ahoilla ei enää ollut tilaisuutta uudistella laakereita vihanniksi, sillä uusia yrittelijöitä ei ilmaantunut ja vanhat olivat tappioineen siirtyneet kilpakentältä syrjään. Mutta nythän tuli uutta virkistystä paininhengettärelle ja ehkäpä raajoillekin rahtusen terästystä, jos eivät jutut nimittäin olleet pelkkää ilmaan pieksemistä, jos niissä oli edes jonkin verran alkua ja perustusta.
Ja eräänä pyhäpäivänä alkupuolella kevättä meni Olavi kyliä käymään ja varta vasten silmäilemään minlainen oli miehiään tuo, josta niin kovia kehujuttuja kulki. Tapasi aitan portailla joukon nuoria miehiä ja niiden seurassa oli Pohjanmaan mies. Istui ja veteli savuja lyhyestä nysästään. Ei puhellut paljo, mutta se, minkä sanoi, tuli lyhyesti ja sattuvasti. Olavi häntä tarkasteli tyystin, mutta ei etsimälläkään löytänyt yhtään painimiehen tuntomerkkiä. Kasvot olivat laihat, terävät ja tummahtavat, vartalo ja sen eri osat pienehköt, melkeinpä keskenkasvuiset, ja kävellessä näkyi säärien välissä puolen korttelin levyinen rako, joka surmasi lopunkin miehevyyden. Eihän tuommoisesta toukerosta voinut olla paininlyöjäksi miehen kanssa, eihän voimankoetusta tuollaisen kanssa voinut puheeksikaan ottaa. Kuuluisi umpi-pilkalta, kun väkimies tuommoisen kanssa rupeaisi härnäilemään.
Pettynein toivein palasi Olavi kotiin kyläilyretkeltään, ja hän oli taipuisa unhottamaan mielestään koko tuon tummahtavan ja kierosäärisen miehen, olipa taipuisa nauramaankin noille kehu-jutuille, jotka olivat kuin olivatkin paljasta ilmaanpieksemistä. Mutta ajatuksissa sentään moukerteli jonkinmoinen epätietoisuuden tunne, joka kehittyi ja varttui yhä kiusallisemmaksi, harmillisemmaksi. Tuo veretön, terävänaamainen ja teräskatseinen mies hääri aina Olavin ajatusten tiellä. Milloin heikkona ja raukkamaisena, milloin väkevänä ja voimakkaana. Unissaankin sen aina näki. Aina se kompuroi väärillä säärillään Olavin teille, lyhyt nysä hampaissa ja kasvoilla tuommoinen puoli-uneen nukahtanut ilmaus, aivan kuin ei piittaisi muista kuolevaisista hituistakaan.
Ja yhä paisuvammaksi ne kasvoivat kiitosjututkin hänen erinomaisesta väkevyydestään, rämyytellen ja kiusaten Olavin korvia alituiseen. Tapasi minkä renkimiehen hyvänsä, aina se lopulta jutut kiersi pohjalaiseen, jonka piti olla niin väkevän ja notkean, ettei puhujan kieli kyennyt sitä kuvailemaankaan, kuin hiukan osapuille. Sen vuoksi toivoi, että Olavi joskus sattuisi näkemään ja kokemaan juttujen todenperäisyyden. Suora ja ilmeinen viittaus, että Olavin piti antautua voimankoetukseen, jos mieli pitää entiset ja ensimmäiset sijansa.
Ja siksi ne asiat sitte kietoutuivat, että Olavi viikon parin päästä taas lähti kyliä käymään ja tapasi saman joukon saman aitan portailla. Nyt oli jo vihantaa nurmea peltojen äyräillä, ettei ollut puutetta painitantereesta.
Olavi istui Pohjanmaan miehen lähelle, tähysteli tyystin häntä, hänen lyhyttä nysäänsä, hänen sääriään ja hänen vähäväkistä vartaloaan, ja virkkoi sitte:
— Käy juttuja, että olet painimies.
— Onhan sitä oltu sitäkin… ennen karjapoikana, vastasi pohjalainen.
— Minä olen myöskin hiukkasen sitä sorttia.
— Kuulut olevan.