Olavin ajatukset joutuivat tuokioksi umpivetelään, mutta ajatusten sekavasta ryhmästä nosti sittekin painihalu päätään pystöön. Olihan hänen suoranainen velvollisuutensakin paikkakunnan maineen tähden poistaa turhat itseluulot ja tehdä voimillaan ikäänkuin pieni huomautus, mikä arvo sen seudun väkimiehille tuli ventojen antaa. Muiden keskinäiset silmäykset, joiden merkitystä ei ollut, vaikea käsittää, myöskin osaltaan syyhyttivät painihalua, joten ei puolitiestä enää käynyt peräytyminen. Vaikka pohjalaisen silmäyksissä oli jotakin ukon-iskun tapaista, joka sävähytti Olavin polviniveleltä ja pani outoja väreitä kulkemaan luitten läpi.
— Jos koetettaisi, noin leikin päin, virkkoi hän, nousten samassa suoraksi… Tuolla on pehmeä kenttä.
— Onhan siellä tanner… sopisi häntä huviksi koettaa, vastasi pohjalainen, kohoutuen vitkalleen ja välinpitämättömän näköisenä seisoalle.
Lähdettiin miehissä lähimpänä olevaa äyrästä kohden. Edellä kulki pohjalainen Olavin kanssa ja jälempänä astelivat muut nuoret miehet. Vilkas kuiske ja sananvaihto kuului heidän kesken… mielenkiinto oli jännitetty kovin kireälle.
— Mikä täällä päin on enemmän tavaksi tullutta, sylipainiko, vaiko…?
— On täällä vähin tapana kaikki painit.
— Heitetään sitte housunkauluksesta.
— Heitetään siitäkin.
He karahuttivat kiinni toisiinsa, seisoivat hajasäärin, kallistelivat itseään, kohentelivat kouriaan varmemmin kiinni ja siten ikäänkuin panivat puntarin nenään toistensa voiman, taitavuuden, notkeuden. Näkyi heti, ettei kampikaan ollut ensikertalainen. Hätäilemättömät liikkeet, tyyneys, vitkallisuus, kaikki ilmiselvästi todistivat, että he olivat lajinsa paraita.
— Väkevämpi ottaa ensimmäisen heiton, virkkoi pohjalainen maltillisesti ja lauhkeasti.