— Kas se oli miehen heitto… olipa peeveli vieköön.
— Niin löi kuin turkkilaista… pani ympäri käymään kuin tuulimyllyn siiven.
— Lienet, Saku, paholaisen kasvattipoika. Lausuttiin monta sukkeluutta, kunnes joukossa lähdettiin taloa kohden.
Mutta Olavi ei mennytkään mukaan, vaan jäi tappion tantereelle pitkäkseen. Hänen oli niin vari, että täytyi avata takin napit, jotta viilakas ilma pääsi koskemaan ihoon. Kun puhkuva hengitys ja sydämmen jykevät lyönnit hiukan tasaantuivat, kääntyi hän kyljelleen ja alkoi nielekselemään kaikkea sitä katkeruutta, jota nykyiset asianhaarat niin runsaasti tarjosivat. Hän oli taasenkin hävinnyt ja hävinnyt auttamattomasti. Oli, Sakun heittämänä, romahtanut nurmikolle pitkäkseen kuin mätäjuurinen petäjä myrskyn kourissa. Ihan päistikkaa, ihan ilman vastakynttä ja minkäänmoista tukaluutta — toisin sanoen, eli kärsinyt kymmenkertaisen tappion. Hän ei enää ollut kylän väkimies. Hänelle, voittamattomalle, oli tullut voittaja. Pohjanmaan paholainen oli muuttautunut verettömäksi, vääräsääriseksi mieheksi, lähtenyt kulkemaan maita ja mantereita, kaataakseen hänen kunniansa nurmikolle kumoon.
Mitä varten oli hän syntynyt maailmaan, mitä varten kasvanut kolmen kyynärän ja kolmen tuuman mittaiseksi? Vallanko sitä varten, että tulisi joku maankiertäjä ja paiskeleisi häntä housunkauluksesta, kuten lelua tai jotakin räsyä? Sitäkö varten hän oli niin raavasta tekoa, ja sitäkö varten hänellä oli karhunvoimansa? Tähän saakka oli hän polkenut pelkkiä voiton polkuja. Minkä vuoksi? Senkö vuoksi, että tappio sitte tulisi oikein syväksi, oikein perinjuuriseksi? Että kaatuisi kaatumatonkin…
Jota pohjemmalle Olavi silmäili, sitä enemmän ilmaantui ristiriitaisuutta, sekavuutta. Hänen elämänsä, joka tähän saakka oli vierinyt säntillisesti rataansa myöten, näyttihe nyt sekavalta tapausten ryhmältä, vailla kaikkea keskinäistä yhteyttä ja tarkoituksia. Oli kuin mitäkin ivallista lorua…
Kun talkootalosta alkoi kuulua viulun vingutus, nousi Olavi ylös, otti rautansa olalleen ja läksi astelemaan kotia kohden. Tanssitupa ja muut illan ilot eivät voineet houkutella häntä seuraansa, päinvastoin muuttivat mielen vieläkin karvaammaksi, ristiriitaisemmaksi. Edeltäkäsin jo saattoi arvata, mimmoisilla silmäyksillä hänen pyörimistään seuraisivat vanhat kadehtijat ja ne naisväet, jotka hänessä olivat ihailleet väen voittamatonta painiurhoa.
Ja tallin ylisille hiipi Olavi ja, sill'aikaa kun muut pitivät iloa, käänteli hän itseään kyljeltä toiselle ja mietti maailman ristiriitaisuuksia.
Seuraavana sunnuntaina oli kirkolla pestimarkkinat, ja sinne meni Olavi, asiasta kellekään muille kuin omalle isännälleen mitään hiiskumatta, ja otti renginpestin kolmanteen pitäjään. Kotiin tultuaan ja syötyään asteli jälleen ylisille. Ei tehnyt mieli enää näyttäytyä kylän kujilla.
Kun palvelijain muutto-aika läheni, meni Olavi Linnalan isännän puheille. Sen maalla nimittäin sijaitsivat Katajiston huoneet.