Mutta Olavia vaan ei kuulunut.

Olipa sitte viides vuosi loppuun kulunut. Oli syksy ja palvelijain muuttoaika. Istuin eräänä iltapäivänä kamarissani ja luin Pariisin kapinaa. Mielikuvituksissani siirryin persoonallisesti vyöryvien intohimojen pauhuun, näin omin silmin katusulut, roistojoukot, verenvuodon — kuulin saksalaisten kanuunain jysähdykset Pariisin ulkopuolella.

Silloin joku astui huoneeseni. Käännähdin itseäni ja silmäilin ovea kohden.

— Ka, vielähän se Olavikin elää, hyvää iltaa!

— Vielähän toki, hyvää iltaa vain!

— Käykääpähän painamaan puuta.

— Kiitos vain.

Ja hän istui ovenpieleen. Näytti entistä jörömmältä, vitkallisemmalta. Silmäili lattiaan ja oli ääneti kuin pölkky.

— No mitä kuuluu?

— Ei kuulu entistä enempää ei hyvää parempaa.