Haettiin vierasmiehet, ja minä ryhdyin kirjoittamaan lahjakirjaa. Välttääkseni lainopillisia sekavuuksia, kirjoitin lahjakirjan suorastaan Serafiian vanhimman tytön nimeen. Ja siihen Olavikin empimättä suostui.
— Lue nyt se ääneen vielä yhden kerran, pyysi hän, kun kaikki nimet ja puumerkit jo olivat kirjoitetut alle. Ja minä luin lahjakirjan toiseen kertaan.
— Voittehan te ottaa valanne päälle, että minä olen täydellä järjellä ja terveellä ymmärryksellä? kysyi hän vierailta miehiltä.
— Kyllä me voimme.
— Hyvä on.
Minä taitoin kokoon paperin ja ojensin sen Olaville. Hän nousi ylös, painoi lakin päähänsä ja alkoi jättelemään hyvästi. Huusin hänen jälkeensä etehiseen, ettei koskaan menisi ohi, vaan pistäytyisi tirkistämään.
— Kyllä sen teen, vastasi hän pimeältä pihalta.
Yksin jäätyäni selailin lehti lehdeltä hänen elämänsä lävitse. Pariisin kapina ei miellyttänyt minua koko sinä iltana, sillä ajatukseni häärivät jöröluontoisen Olavin ympärillä ja löysivät hänessä sopivan maaperän kynnettäväksi.
Hänessä oli jotakin omituista ja alkuperäistä, jota en muissa paininlyöjissä ole sen koommin tavannut.