Tuo kaikki huvitti Elliä niin sanomattomasti.
Aivan kodin lähellä oli kirkko ja hautausmaa. Kellotapuli seisoi yksikseen vähän kauempana, ja sateet olivat piesseet sitä niin pahasti, ett'ei enää näkynyt minkä värinen se alkuaan oli ollut. Paksussa akselissa, perin huipun lähellä kiikkuivat kellot. Toinen oli suurempi, toinen pienempi. Kun suuri kello pyhä-aamuna humahti soimaan, tuntui Ellistä salaperäiseltä ja juhlalliselta, juuri kuin olisi haltija lyönyt vuoren kylkeen hirmuisen suurella rautanuijalla.
Kirkko oli suuri ja päältä punaiseksi maalattu. Keskellä oli viiri ja molemmissa päissä valkoinen risti. Harjalaudalla istui usein pääskysparvi; lauloivat siellä ja katselivat alas Elliä ja hautausmaata. Silloin aurinkokin usein liekehti ikkunoissa, ja kirkko näytti sisältä kirkkaalta hopealta, niin kirkkaalta, että silmiä pisteli.
Pyhäpäivinä lauloi isä kirkossa. Elli istui äidin vieressä, katseli vuoroin alttaria, vuoroin isää ja pappia. Kirkon kaiku kuului korvissa niin omituiselta, ja laulun säveleet tuntuivat ihan tuudittavan ruumista… Ikkunaan näkyi sinertävä vedenselkä, saaria, salmia, vainioita, lehtoja…
Syksyllä, kun tuuli kävi rajusti ja kuohut loiskivat karien yli, kiipesi Elli pihlajaan, joka kasvoi pihan laidassa, asetti kädet niskan taakse ja nojasi haarukkaan. Koko maailma avautui silmäin eteen. Aivan lähellä oli kylä ja maantie, tuonnempana peltoja, lammaslaumoja ja varsin kaukana järviä, rantoja, saaria. Pihlajan kohdalla oli taivas korkealla, mutta kauempana se alkoi kaartaa yhä alemmaksi, kunnes saarien ja rantojen kohdalla jo ylettyi puihin. Koko maailma siten näytti suurelta, ylösalaisin kännetyltä maljalta.
Siinä oli kaikki samalla tuttua ja uutta. Uusia huomioita, uusia tunteita, siinä näköalojen salainen viehätys, siinä syy miksi niihin ei voinut kyllääntyä. Kun taivas kävi uhkaavaksi ja pihlajan oksat huojuivat tuulen käsissä, katseli Elli silmiä räpäyttämättä ylös taivaan kupuun. Ei yhtään pelottavaa ajatusta tullut mieleen, ei yhtään värisyttänyt ruumista, vaikka tuuli viuhui rajusti, ja oksa oli jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa.
Talvella oli järvi ja rannat lumen peitossa. Metsä hohti valkoiselta, hevosilla oli tiukukelloja kaulassa, ja pakkaispäivinä tuli varpuisjoukko pihlajaan. Kyyrysillään istuivat oksilla ja nokkivat marjoja, jotka kylmä oli purrut kypsiksi, makeiksi.
Illoin, kun muuten oli pimeä, loistivat tulet kylän ikkunoista. Toisinaan taas oli taivas kirkkaita tähtiä täynnä, jopa toisinaan kuukin kurkisti katsomaan, miten suorina harmaat savut kohosivat huoneiden katoilta korkeuteen. Silloin oli tavallisesti hyvin hiljaista. Paksu sumu lepäsi järven yli ja kylästä ei kuulunut hiiskaustakaan, paitsi milloin joku valpas koira ärähti haukkumaan ohi kulkevan matkamiehen hevoista.
Tähtien valossa näytti kirkko niin omituisen juhlalliselta, niin omituisen vakavalta…
Elli leikki ja kasvoi. Hänen kävi kuten tuhansien ennen häntä oli käynyt. Vuodet vierivät, maailma laajeni ja mielikuvitus lensi paljo kauemmaksi taivaan ja maan yhtymäpaikkaa. Kehitys seurasi omia varmoja lakejaan. Mikään huomio ei tapahtunut liian äkkiä eikä varsinaisesti uutta koskaan salaman tavoin leimahtanut silmiin. Huomiot laajenivat hiljaa ja melkein kuin salavihkaa, joten eilisen ja tämän päivän välillä ei tuntunut lainkaan eroa. Sillä lailla Elli kasvoi kahdentoista vanhaksi. Ja silloin oli aika, jolloin koulun käynnin piti alkaa.