Kotiseurakunta oli pieni kappeli, ja kansakoulua ei ollut lähellä. Mutta kaupunkiin oli lyhyt matka, ja siellä oli neliluokkainen tyttökoulu. Äiti tahtoi, että Elli piti pantaman sinne. Alustavia tietoja ei puuttunut. Elli taisi laskea kokonaisille luvuilla ja kirjoittaa somaa, pyöreätä käsialaa. Oli auttanut isää huutokauppakirjojen ja muiden asiapaperein puhtaaksikirjoittamisessa ja siten harjautunut äidinkielessä. Taitojen lisäksi tuli vielä hyvä muisti ja vilkas mielikuvitus.
Ja Elli lähetettiin kaupunkiin. Äiti itse meni kyytimään ja siistiä asuntoa toimittamaan. Erään pikkuporvarin perhe oli hänelle tuttu ja Elli pääsi niiden luo asumaan. Sai haltuunsa pienen kamarin, johon mahtui sänky, pöytä, hylly ja joku tuoli. Ikkuna oli kadunpuolella ja ystävällinen matami toi siihen ainoat kukkansa, jotta Ellillä olisi kodikasta ja kaunista.
Kaupunki näytti suurekkaalta. Jo ensimmäisenä päivänä oppi Elli tuntemaan sen merkillisyydet, jommoisia oli muutama pitkä katu, rantapuisto, lyseo, raastupa, venäläiset kasarmit, tori, kirkko ja muuan historiallinen torni. Viimemainitun huipusta oli joku muinoinen kuningas katsellut seutua ja syönyt häränpaistia, kunnon porvarirouvain tarjoamaa. Kun vietettiin palokunnan huveja tai muuta virallista juhlaa, keräännyttiin aina lopuksi torin laidalle, joku vanhin kiipesi torniin ja piti siellä puheen, muistuttaen muinoisesta kuninkaasta ja häränpaistista. Käski niitä kahta seikkaa vakavasti ajattelemaan ja nousevalle polvelle mieleen teroittamaan, ett'ei kuihtuisi kaupungin historiallinen kunnia.
Tärkeimmät olivat lyseo ja venäläisten kasarmit. Edellinen oli aatteellisella alalla kaikki kaikessa. Kun lukukausi syksyisin alkoi ja lehtorit ja oppilaat tulivat kaupunkiin, tuntui melkein siltä kuin olisi valtasuoni äkkiä ruvennut tykyttämään jossakin halvatussa jäsenessä. Venäläinen sotaväki vaikutti katu- ja ravintolaelämään. Ajurit ja ravintolan isännät ansaitsivat upseereilta rahoja, ja sotamiehet laulelivat haikeita kansallislaulujaan, joiden sävel tavallisesti päättyi puhtaasen oktaaviin.
Pääsytutkinnoissa osoitti Elli semmoista rohkeutta, että äidin sydän sykähteli ilosta, ehkäpä ylpeydestäkin. Ei yhtään epäselvää värettä äänessä, vaan kaikki oikein ja varmasti, aivan kuten kotona isän polvella.
— Elli, Elli, virkkoi äiti kadulla, kun tulivat tutkinnoista kotiin; ja puristi samalla tyttöä vyötäisistä.
— Äiti, mitä sanoit?
— En mitään, en ihan mitään, Elliseni…
Aivan sattumalta sai Elli mielehisen asuntotoverin. Viljamäen Aina, suuren rusthollin tytär emäpitäjästä, oli myöskin tullut samoissa asioissa kaupunkiin ja suorittanut niinikään loistavasti pääsytutkinnot. Sattumalta kohdattiin kadulla, äidit tunsivat toisensa ja puuttuivat puhelemaan. Viljamäen emäntä oli onneton, kun ei ollut löytänyt koko kaupungista sopivaa asuntoa tytölleen. Yhdessä oli liian likaista, toisessa liian hienoa, kolmannessa olivat juoponsekaisia. Ellin äiti silloin ehdotteli, että mentäisiin katsomaan Ellin asuntoa. Mentiin ja Viljamäen emäntä rauhottui. Sovittiin matamin kanssa ja järjestettiin huoneessa, niin että jäi tilaa mikä voi jäädä. Sitte käytiin kirjakaupassa, rantapuistossa ja historiallisen tornin juurella. Ylös ei uskallettu kiivetä, vaikka Elli kaiken mokomin tahtoi.
— Ei herran tähden, sanoi Viljamäen emäntä. Jos kaatuu…